Lauantaina 7.6. grillailtiin ja saunottiin kotona T:n kanssa, mietittiin josko lähdettäis käymään terassilla. Eipä sitten jaksettukaan, toisen ”ässän” jälkeen mentiin makomaan jo vähän jälkeen kymmenen. En kuitenkaan saanut unta, kun vaavi jumppasi hulluna ja kivuttomia supistuksiakin tuli joitain. Nousin puolen tunnin kärvistelyn jälkeen syömään ja juttelin tovin Facessa kaverin kanssa, vakuuttelin, etten todellakaan ole synnyttämään lähössä.
Menin puolilta öin petiin ja pomppasin vaan hetkeä myöhemmin ylös kun tuntu, että valuu jotain. Kerkesin pöntölle istumaan kun alkoi lorista, ei ollut epäilystäkään mistä oli kyse! Hetken aikaa lorotteli, laitoin yösiteen housuihin ja soitin synnärille. Käskivät tulla heti, mutta kaikessa rauhassa ja omalla autolla voi tulla, joten laittelin vielä loput tavarat kassiin, herätin T:n ja oltiin noin yheltä sairaalassa. Vettä lorotteli koko ajan. Osastolla käyrille, tunti siinä ja kätilö teki sisätutkimuksen. Kohdunsuu vielä tosi korkealla, hyvä kun sai tunnusteltua eli ihan homma ihan alkutekijöissään ja supistuksetkin hyvin mietoja. Minä jäin osastolle nukkumaan ja T lähti kotiin.
Aamulla otettiin verikokeet (tulehdusarvot) ja aamupalan jälkeen otettiin käyrää. Joitain kevyitä supistuksia tuli, mutta ei edistystä tapahtunut kohdunsuulla. T kävi moikkaamassa aamupäivällä, lähti sitten käymään töissä ja itse nukuin pari tuntia lämpötyyny alaselässä. T tuli neljän maissa takaisin, laittoi minulle TENS-lätkät alaselkään, kun supistuksia tuli jo tiuhempaan ja kipeämpinä. Käytiin kävelemässä, tenssiä sai naputella isommalle. Kuuden aikaan taas käyrille, laittoivat samalla tipan ja yhden annoksen antibioottia. Maatessa supistukset koski vielä enemmän. Puristin miehen kättä, hymisin ja naputtelin tenssiä. Seitsemältä pääsin käyriltä pois ja supistusväli oli aika tarkkaan 10min, joten synnytys merkattiin alkaneeksi. Vauvan pää oli jo tosi alhaalla, mutta kohdunsuu edelleen sen takana ja ehkä justjust pari senttiä auki. Kätilön kanssa päädyttiin yhteistuumin petidiinipiikkiin ajatuksella, että auttaisi vähän kipuun ja rentouttaisi=pistäisi vauhtia.
Siitä eteenpäin kipu koveni joka supistuksella ja minun oli pakko pysyä liikkeessä, ajantaju hävisi. Kävelin edestakaisin huoneessa, onneksi ei ollut muita. Supistusten välit nojailin jumppapalloon tai ikkunalautaan. Supistuskipu tuntui eniten selässä, lantiossa oli kuitenkin jatkuvasti aivan järkyttävä paine ja supistuksen aikana tuntui, että lonkat räjähtää irti. Koski, PALJON ja ajattelin kauhuissani että miten paljon kamalammaksi kipu vielä voi muuttua jos olen vasta pari senttiä auki. Tens ei enää auttanut juurikaan, vaikka tehoja ois laittanu miten, sillä lantiossa ja lonkissa kipu ei hellittäny ollenkaan edes supistusten välillä. Kätilö tuli juttelemaan jatkosta kymmenen maissa (?) ja kokeili kohdunsuun. Noin kolme senttiä. Vain?! Kuitenkin tarpeeksi, että epiduraalin voisi laittaa. Kyllä kiitos, sattuusattuusattuu, jotakin huumeita HETI, ihan sama mitä suunnittelin, en kestä tätä kipua enää jos kerran ollaan niin kaukana 10sentistä. Suihkua/ammetta suunnittelin aiemmin kokeilevani, mutta en uskonut niiden auttavan enää kun en pystynyt olemaan paikallaan yhtään.
Siirryin omin jaloin saliin kolme kerrosta alemmas, jälkikäteen sitä ihmetteli kätilökin, mutta pystyssä supistukset oli helpompi kestää, kun niiden välikin oli ihan olematon. Anestesialääkäri tuli melkein saman tien, ulisin taukoamatta ja uusi supistus iski päälle heti edellisen loputtua, päästelin varmaan perkeleitä ja nojasin keinuen sänkyyn. Kätilö kysyi eihän minua ponnistuta. Sen kummemmin ajattelematta vastasin ”ehkä vähän”, en ollut edes tajunnut sitä tunnetta, kun luulin olevani 3cm auki! Kätilö tokaisi vähän yllättyneenä ”mitä” ja halusi vielä varmuudeksi tarkistaa kohdunsuun.
Onneksi tarkisti! Se tunne, kun kätilö toteaa anestesialääkärille ”meille tais käyä vanhanaikasesti” oli jotaki järkytyksen ja huvituksen väliltä! Ajatteli ”Älä sano sitä mitä luulen että aiot seuraavaks sanoo!” ”Laura kuule, oot ihan kokonaan auki eli heti, kun siltä tuntuu ni saat ruveta ponnistamaan.” Ei ole todellista, toivoin mahdollisimman lääkkeetöntä synnytystä mutta en ihan tätä ajatellu 😮
No sitten ponnistettiin. Oli jännä huomata miten supistusten kipu ”hävisi”, kun sai käyttää sen ”voiman” ponnistamiseen. Ponnistin ensin hetken kyljellään, mutta en löytänyt oikeaa suuntaa. Käännyin sitten kätilön käskystä puoli-istuvaan asentoon. Etukäteen en sitä olisi halunnut, mutta en valita, se toimi ihan hyvin. Typy oli tulossa takaraivo edellä, mutta kasvot hiukan väärään suuntaan. Virheasento korjaantui jo hiukan ponnistaessa, mutta puolen tunnin jälkeen supistusten väli alkoi pitenemään ja tehot väheni, tytön sydänäänetkin alkoi heilahdella liikaa. 45minuutin jälkeen lääkäri tuli paikalle. Hetken seurattuaan hän leikkasi lopulta episiotomian ja pehmeällä nostokupilla auttoi tytön pään ulos. Ekat säälittävät parkuyritykset kuuluivat 00.22. Sain tytön hetkeksi rinnalle, mutta raasu oli niellyt reilusti lapsivettä eikä oikein saanut henkeä niin lähti kätilön kanssa tokenemaan. Pisteet 8-9-10.
Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 5h 40min, josta ponnistus 1h7min ja jälkeiset 18min. Tikkejä tuli x määrä, epparin lisäksi 1.asteen repeämä jossakin. Pari kauneustikkiä kätilö laittoi viimeisenä puuduttamattomalle alueelle (en kyllä ihan tarkkaan tiedä mihin), kun annoin erikseen luvan. Ei enää siinä vaiheessa pari neulan pistoa haitannu 😀
Kokonaisuudessaan synnytys sujui oikein hyvin, homma eteni ehkä hiukan turhan nopeasti, mutta minulle jäi hyvä mieli. Olen todella onnellinen, etten ehtinyt sitä epiduraalia saamaan, en olisi varmaan pystynyt kunnolla ponnistamaan sen jälkeen. Lääkkeettömyyden etu oli, että pysyin koko ajan perillä mistä kätilöt ja lääkäri puhuivat ja mitä tapahtui. Vaikka olinkin supistusten takia tosi kipeä, niin kestin kivun kuitenkin yllättävän hyvin, osittain ehkä siksi, kun luulin pahempaa olevan edessä. Epparia varten tehty puudutus ei ehtinyt kunnolla vaikuttaa ja se kipu oli aika karmea, mutta kesti vain sen pari sekuntia. Kävin itse pesulla ompelun jälkeen ja kävelin osastolle. Olo oli tosi hyvä, söin hyvällä ruokahalulla eikä väsymyksestä tietookaan 🙂
Mites T? Pärjäsi hienosti! Etukäteen molemmat (niin kuin meidän läheisetkin) jännitti miten pärjäisi, kun on herkkä pyörtymään. Synnytyksen nopeus oli ehkä siinäkin mielessä onni. Oli lähinnä henkisenä tukena, koska ravasin kivuissani edestakaisin, ei tarvinnut hieroa 😀 Salissa istui nurkassa, mikä oli ihan ok minulle, kunhan pysyi tajuissaan. Kun tyttö nostettiin rinnalle, T siirtyi kosketusetäisyydelle. Se oli kuitenkin liikaa ja mies könysi huimauksesta höpisten lattialle makaamaan. Mutta pysyi tajuissaan 😀 Kun kakkoskätilö siirtyi pesupaikalle tytön kanssa, T meni istumaan heidän lähelleen ja sai happiviikset 🙂 Tyttö hengailikin sitten isin kanssa, sillä aikaa kun minut paikkailtiin.
Synnytyksestä tuli eilen kuluneeksi 8viikkoa ja tänään oli jälkitarkastus. Toivuin nopeasti ja hyvin. Nopea synnytys olisi voinut jättää jälkeensä pelkoja, mutta oikeastaan minä sain juuri mitä halusin. Kun kätilö kävi sairaalassa kanssani synnytyskertomuksen läpi, tuli mahtava fiilis, kun hän kehui ”suoritustani”. Varoitti kuitenkin, että olen seuraavalla kerralla potentiaalinen ABC-synnyttäjä, jos meidän sairaalan synnäri suljetaan 😀
