Seksiä ja ahdistusta ja seksin aiheuttamaa ahdistusta
Niin kuin olen jo joskus maininnut, meidän seksielämä on kunnossa ja kumpikin ollaan tyytyväisiä. Välillä harrastetaan enemmän, välillä vähemmän. Joskus ei huvita niin paljoa ja joskus huvittaa parikin kertaa päivässä. Myös projektin aikana peitto on heilunut suht säännöllisesti sitä sen kummemmin suunnittelematta eikä jokatoinenpäivä-rytmistäkään kynsin hampain ole pidetty kiinni, kun ovulaatiotakin on joutunut metsästämään kissojen ja koirien kanssa saamatta sitä silti kiinni. En ole halunnut kummallekaan lisästressiä siitä, että on pakko panna, jos vaikka ovulaatio tapahtuukin huomenna. Seksin ei kuulu olla pelkkää suorittamista
Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että ovulaation pystyy ennakoimaan ja seksiä olisi hyvä harrastaa tiuhaan jo ennen ovulaatiota, jotta ne pari hedelmällisintä päivää tulisi hyödynnettyä mahdollisimman hyvin ja munasolua olisi varmasti vastassa energisiä siittiöitä. Vaikka olen ovulaation osannut paikallistaa melko hyvin jo aiemmin, en ole sitä äänekkäästi miehelle mainostanut. Viimeisen viikon aikana Mies on intoutunut kyselemään ”minkäslainen viiva tänään tuli” ja sanoinkin suoraan tiistaina, että loppuviikko olisi hyvä kanittaa ihan urakalla, aletaan olla aika lähellä ovulaatiopäivää. Intoa oli vähänlaisesti ja väsymystä huomattavasti enemmän, mutta homma hoidettiin sinä iltana ilman draamaa.
Eilen se sitten iski. Ajattelin koko päivän ja illan: ”tänään on PAKKO harrastaa seksiä. Nyt pannaan kuin viimeistä päivää, ettei ainakaan siitä jää kiinni. Mutta ei yhtään tunnu siltä! Ei paneta. Yhtään. Prkl”. Yritin olla ajattelematta asiaa, katsotaan nyt, jospa fiilis muuttuisi. Kun illalla katselimme yhdessä töllöä, aloin kysellä jo hiukan nuokkuvan Miehen mietteitä. Jos mahdollista, intoa oli vielä vähemmän kuin minulla! Mikä mies se on, joka ei huoli seksiä? (Yleensä siis huolii, ajattelin jo, että on kipeä.) Minua otti päähän jo valmiiksi, ja kun toinen ei saanut sanottua tai tehtyä mitään, alkoi suorastaan vituttaa! Ehdotin, että jos kerta väsyttää niin paljon, menisi nukkumaan minua ärsyttämästä.
Touhu oli jo mennä väsyneeksi kinasteluksi, kunnes marssin makuuhuoneeseen ”tule mukaan tai ole tulematta”-asenteella. Kiskoin vaatteet päältäni ja heittäydyin sänkyyn, mielenosoituksellisesti. Mies saapui makkariin ja kömpi viereeni.
Lusikka-asentoon.
VIRHE!
”Voi v***u meinasitko nukkumaan käydä?” Tässä vaiheessa Mies vielä hiukan nauroi riehumiselleni. ”Aiotko pistää tikkuakaan ristiin tän homman eteen vai pitääkö minun tehdä kaikki työ?” Taas hermostunutta naurua. Aaargh! Ulisin epäuskoisena ”eivoiollatottaeijumalautaetvoiollatuommonen, käynitkemäänmikstääontämmöstäeitänpitäisollatämmöstä” ja sitten: joku käänsi hanan auki.
Täysille. Itkin. Kovaa. Kovempaa kuin ehkä kertaakaan aiemmin projektin aikana. Lakkasi jätkäkin nauramasta. Meni hiukan jopa paniikkiin. ”Älä nyt panikoi, rauhoitu rakas, älä panikoi.” Silitti poskea ja minä vaan itkin. Itkin ja ulisin ”en haluu, että tää menee tämmöseks, kun ei tää ainakaan helpommaks tästä muutu, miten me mitään lapsia saadaan jos ei seksi maistu”. Miekkonen silitti poskea ja rutisti itseään vasten ”älähän nyt, ei tää tämmöseks mee, tänään oli vaan huono päivä, molemmilla, älä itke”. Itku alkoi loppua ja painauduin kainaloon. Mies ei sano paljoa, mutta juuri riittävästi.
Tunteenpurkaukseni tarjosi aimo annoksen todellisuutta ja kaikenlaisia ajatuksia kävi mielessä, niin varmasti myös Miehellä. Hetken kainalossa kyöhnäämisen jälkeen tilanne oli pelastettava ja mikäs muu paremmin palauttaa rauhan kuin hyvä seksi. Niin, job well done, loppujen lopuksi. Ja tänään on välipäivä, irrotkoon vaikka miten monta munasolua.
Olen jotenkin turtunut kesän aikana ja eilinen tunneryöppy ja ahdistus oli ihan paikallaan. Se palautti todellisuuteen ja herätti ajattelemaan omia tunteita kunnolla pitkästä aikaa. Tässä todellakin kolkutellaan sitä ikävää vuosipäivää ja jos vieläkään ei ole meidän vuoro, on oikeasti aika soittaa neuvolaan. Vaikka olen sitä suunnitellut monesti, olen jänistänyt. Samoin on tainnut käydä tunteille, vaikka kuvittelin toisin. Minua saa ahdistaa ja itkettää, vituttaa ja pelottaa.
En ole hetkeen jutellut asiasta kellekään ja tällä hetkellä tuntuu, etten hetkeen haluakaan. Luulen, etten pystyisi kuin itkemään. Aion kyllä kertoa äidille, kun seuraavan kerran näemme kasvokkain, mutta en tiedä mitä siitä tulee. Voi olla, että lähiaikoina edessä on vaikeita hetkiä myös läheisimpien ystävien kanssa, koska tekohymyyn on joutunut jo turvautumaan useita kertoja eikä se tunnu ollenkaan hyvältä.
Onneksi viikonloppuna on mukavia juttuja tiedossa, joten ehkä tämä viikko muuttuu vielä (uudelleen) hymyksi :’)
