Vauvakuumeesta

Miestäni vauvakuumeeni ja siihen liittyvä alituinen hössötyshöpötys nauratti jonkin aikaa. Jossain vaiheessa minusta tuli lähes maaninen eikä miestäkään enää naurattanut vaan hän suorastaan ahdistui. Yritin siis olla puhumatta asiasta. Mutta mitä vähemmän asiasta puhuin, sitä suuremmaksi kuume kasvoi.

Jossain vaiheessa kuume sitten muuttui oman lapsen kaipuusta puhtaaksi kateudeksi. Miksi KAIKILLA muilla on vauvoja paitsi minulla (huom. ei meillä)? Kun kadulla tuli vastaan naisia maha pystyssä, mietin vain ”miksi en minä?” Pieniä suloisia vauvoja tuntui olevan joka puolella. Painajaisissa sekosin ja varastin vauvan. Raivosin kerran ystävälle alkoholisti- ja narkkariäideistä, jotka eivät pysty huolehtimaan vahinkolapsistaan ja kuinka sitten oikeasti lapsia haluavat ihmiset eivät niitä saa. Kuulostin omasta mielestänikin hiukan tasapainottomalta siinä raivonpuuskassani, enhän minä edes yrittänyt saada lasta. Turhautuminen oli kuitenkin hetkittäin niin järkälemäistä, että se purkautui tahattomasti. Samaan aikaan en ollut tyytyväinen elämääni muutenkaan.

Kun sitten elämäntilanne muuttui, tilanne rauhoittui. Maanisuus väheni ja huonolle huomiolle jäänyt, hiukan rähjääntynytkin parisuhde korjaantui. Halusin edelleen äidiksi, mutta onneksi elämässä oli muutakin ajateltavaa. Kuume jäi, mutta raastava kateus kaikki odottavia naisia kohtaan hävisi.

Massiivisesta kuumeesta huolimatta olen kuitenkin pystynyt iloitsemaan muiden vauvauutisista. Nyt, kun vauva olisi tervetullut meillekin, olen huomannut, ettei iloitseminen ole enää niin automaattista.

Tänään dpo 3, ei tuntemuksia tai vaikka olisi, ei niitä laskettaisi.