Viikonloppu Jyväskylässä: synnytysvalmentumista ja RUOKAA :D
Reilu kaksi viikkoa sitten perjantaina pakattiin kimpsut ja matkattiin reilu 200 kilometriä Jyväskylään. Ajatus lähti alunperin siitä, kun minä ”päästin” T:n viikoksi Leville rilluttelemaan sillä ehdolla, että lähtisi minun kanssani jonnekin viikonloppureissulle ennen Erkon syntymistä. Olin haaveillut pääseväni erilliseen synnytysvalmennukseen neuvolan perhevalmennuksen lisäksi, joten keksin yhdistää viikonloppureissun ja synnytysvalmennuksen, varsinkin kun T oli Levillä juuri silloin, kun perhevalmennuksessa synnytyksestä puhuttiin. T pohti onko siitä mitään hyötyä, hän saattaa pyörtyä silti. Tiedän, mutta ei siitä haittaakaan voi olla. No, mennään sitten, taisi mies lopulta tokaista.
Mitään muuta erikoista tekemistä ei reissulle tarvinnutkaan keksiä. Perjantaina päästiin perille vasta kahdeksan aikaan. Ensin seikkailtiin hiukan keskustassa: minä kun kuvittelin, että hotelliin mennään niin, että auto ajetaan oven eteen, käydään respassa ilmottautumassa ja sitten auto parkkiin. No tuota, hotellin pääsisäänkäynti on kävelykadulla, jonne ei luonnollisestikaan ihan tuosta vaan hurauteta autolla. Minä metsästin ajo-ohjetta hotellin nettisivuilta samalla, kun T yritti ajaa jonkinlaista ympyrää. Minua alkoi hihityttää, kun T:n korvista alkoi nousta jo savua. Löydettiin lopulta parkkihalli, missä seikkailu sai jatkoa. Halli oli hiukan sokkeloinen ja oli monta porttia ja lopulta varsinainen hotellivieraille varattu alue olikin täynnä, joten ajeltiin vähän edestakaisin ja jännitettiin mille portille jäädään jumiin. T avasi ikkunan erikseen jokaisen portin kohdalla ja sulki sen välittömästi, koska pieni hihittelyni oli muuttunut hysteeriseksi ”myö ollaan niin maalta”- naurukohtaukseksi ja käkätys kaikui hallissa kivasti avoimen ikkunan kautta 😀
Jätettiin vain tavarat huoneeseen ja lähdettiin syömään. Katselin etukäteen netistä Jyväskylän ravintolatarjontaa ja päädyttiin sen perusteella Gastropub Jaloon. Oltiin itsekin ruokiimme tyytyväisiä, mutta Erkko sai suorastaan megaluokan hepulin grillatusta broilerista ja ranskalaisista. Syömisestä ei meinannut tulla mitään, kun tyyppi sinkoili kuin superpallo tehden mamman olon melko epämukavaksi. Sain kuitenkin vatsani täyteen ja vielä tilkitsin sen minttusuklaakakulla, paluumatka hotellille ylämäkeen sujui melko hitaasti 😀
T ei yleensäkään syö hirveästi aamupalaa, joten tunsin itseni kyllä (onnelliseksi) possuksi hotelliaamiaisella. Parasta koko reissussa!
Sitten se matkan varsinainen agenda:
Aamupalan jälkeen lähdimmekin suoraan valmennukseen. Emme tienneet edes kuinka suuri ryhmä olisi, joten kieltämättä hiukan jännitti. Meidän lisäksi paikalla oli neljä naista, joista kahdella muulla oli tuleva isä mukanaan. Jännitys hävisi nopeasti, kun muut vaikuttivat ihan tavallisiltä ihmisiltä. Olin suorastaan innoissani, kun näin patjoja ja jumppapalloja: me varmaan tehdään noilla jotakin! Valmennus kesti viisi tuntia (sis. ruokatauko) ja sen aikana käytiin läpi kaikki samat asiat kuin perhevalmennuksessakin: synnytyksen lähestymisen merkit, käynnistyminen ja synnytyksen eri vaiheet. Erilaista oli juuri se mitä toivoinkin: kaikesta puhuttiin tarkemmin ja syvällisemmin ja lisäksi paljon muustakin.
Kuulin sen mitä toivoinkin kuulevani ja olin jo lukenutkin: synnytys on luonnollinen tapahtuma ja naisen keho on luotu synnyttämään lapsi, vaikka nainen olisi tajuton. Kävimme synnytyksen läpi vaihe vaiheelta. Valmentaja puhui eri hormonien vaikutuksesta synnytykseen ja synnytyskivun merkityksestä, joka on ns. hyvää kipua, joka kertoo synnytyksen etenemisestä ja auttaa äitiäkin toimimaan sen hyväksi. Sitä ei lähtökohtaisesti ole tarkoituksenmukaista puuduttaa pois. Valmentaja kertoi hyvin synntyksen eri vaiheiden tapahtumista (mitä, miksi ja miten). Kokeilimme eri asentoja latenssi- ja avautumisvaiheeseen (yksin ja miehen kanssa) ja testasimme eri akupisteitä, rentouttavia ja/tai kipua lievittäviä sekä synnytystä edesauttavia. Osa akupisteistä on sellaisia, joita voin itsekin painaa. Valmentaja puhui äänenkäyttämisestä ja hengityksestä apuna supistuksien aikana, miten puoliso/tukihenkilö voi auttaa hengittämällä/hymisellä mukana, jos itsellä meinaa karata ”mopo käsistä”. Tuntui jo nyt rauhoittavalta nojata T:n rintaa vasten, samalla kun hän hymisi matalia ääniä. Siinä kaulassa minä varmaan sitten roikun avautumisvaiheessa, jos vain läheisyyttä siedän. GuaShaahan tutustuttiin myös, mikä oli tosi hyvä juttu, sillä meidän synnärille on niitä kuulemma hankittu. Nyt tiedetään senkin käytöstä enemmän, neuvolan th kun ei osannut hirveästi siitä kertoa. Myös ponnistusvaiheen asentoja kokeiltiin.
Isän ja ylipäätään tukihenkilön merkityksestä puhuttiin paljon päivän aikana. Koska T on ollut koko ikänsä melkoisen pyörtymisherkkä, meitä molempia hiukan jännittää miten hän pärjää, kun tositoimiin päästään. Siksi on hyvä, että hän ymmärtää olevansa tärkeä tuki, vaikken välillä sietäisi kosketusta tai edes hänen puhettaan :D Pelkkä läsnäolokin voi riittää. Valmentajakin ohjeisti, että salista voi ja kannattaa lähteä välillä pois jos tuntuu pahalta, takaisinki pääsee, jos haluaa. Meillä on jo vähän varasuunnitelmaa, jos T ei tosiaan pysy tolkuissaan. Ponnistusvaiheessa olen antanut luvan poistua paikalta jos yhtään tuntuu siltä, mutta toivon, että siihen saakka pystyisi olemaan tukena ja seurana typerine juttuineen :) <3
Valmentaja kertoi hyvin sairaalassa tehtävistä toimenpiteistä ja niiden tarpeellisuudesta/pakollisuudesta (esim. synteettinen oksitosiini, peräruiske, episiotomia, imukupin käyttö). Valmennuksessa puhuttiin paljon lääkkeettömistä kivunlievityskeinoista, mutta ei lääkkeitä mitenkään parjattu. Puhuimme eri puudutteiden hyödyistä ja haitoista sekä milloin mitäkin voidaan tai ei voida käyttää. En ole lääkevastainen, mutta halu pärjätä ilman epiduraali- ja spinaalipuudutusta on entistä kovempi. Lääkkeet ovat aina lääkkeitä ja lääkkeillä voi olla niin minuun kuin vauvaankin sivuvaikutuksia, joita ei välttämättä voida ennakoida. Olen kyllä erittäin tyytyväinen, että lääketiede on tänä päivänä niin kehittynyttä kuin se on, koska jos jostain syystä minä en itse kykenisi lastani synnyttämään, tiedän, että lapsi autetaan maailmaan. Se tuo tietynlaista turvaa.
Ja vaikka synnytyskipu on itsessään tärkeää, kipua täytyy hoitaa, oli se sitten synnytyslaulun avulla tai epiduraalilla. Vaikka kätilöiden periaatteena olisi mahdollisimman vähäinen puuttuminen ja äiti olisi ilmoittanut haluavansa synnyttää lääkkeettömästi, äidin täytyy pyytäessään saada esim. se epiduraali. Mutta sama tietty toisinpäin, äidin toiveita pitää kuunnella eikä lääkkeitä tarjota/antaa vain varmuuden vuoksi. Ihmiset kokevat kivun kuitenkin eri tavalla. Ensisynnyttäjänä en tietenkään tiedä yhtään mitä tuleman pitää, sen takia en ole ehdoton suunnitelmani kanssa.
Loppuajasta puhuttiin myös vauvan ensihetkistä ja imetyksestä. Niitä käsiteltiinkin perhevalmennuksessa aika hyvin, mutta kertauksestakaan ei haittaa ollut. Päällimmäisenä jäi mieleen ihokontakti, ihokontakti ja ihokontakti. Niin äidin ja vauvan kuin myös isän ja vauvan. Me varmaan linnottaudutaan kotiin ensimmäiseksi viikoksi ja vain köllötetään pieni murunen vuoron perään jomman kumman paidan alla :D Mutta me saadaan kyllä tehdä niin jos meistä siltä tuntuu! :)
Kokonaisuudessaan oltiin oikein tyytyväisiä valmennukseen. Minä sain juuri sitä mitä kaipasin ja olin yrittänyt mm. netistä kahlata: lisää tietoa kivunlievitysvaihtoehtoista, kropan käytöstä (asennot) ja siitä, miksi synnytys tapahtuu niin kuin se tapahtuu, miten sen on ”suunniteltu” tapahtuvan. Minulle oli todella tärkeää, että olimme paikalla yhdessä. T sanoi olevansa vähemmän hermostunut ja luottavansa selviytymiseensä enemmän, minustakin hän on vaikuttanut rennommalta kuin aiemmin, vaikka aletaan olla jo loppusuoralla. Sain itse valmennuksesta paljon vinkkejä, miten itse voin mahdollisesti pärjätä kivun kanssa pidempään ja miten T (tai joku muu, joka sairaalassa mahdollisesti tukenani on) voi auttaa. Saatiin myös muistiinpanot mukaan, joihin tein omia merkintöjäkin päivän aikana. En oikeastaan jännittänyt synnytystä aiemminkaan, mutta valmennuksen jälkeen luotan itseeni enemmän, kun tiedän asioista taas vähän (tai aika paljonkin) lisää.
***
Kävely takaisin hotellille aurinkoisessa säässä teki hyvää pitkän sisälläolon ja istumisen jälkeen, varasimme matkalla myös pöydän illaksi. Hotellilla T joi baarissa oluen ja minä herkuttelin jätskillä. Halusin käydä kurkkaamassa vielä avoinna olevia kauppoja, mutta virta loppui heti alkuunsa ja valuin jo 20minuutin jälkeen huoneeseen ja T:n viereen päikkäreille. Syömään menimme Kissanviikset-ravintolaan, T oli käynyt siellä pari vuotta sitten ja luotin hänen kehuihinsa, vaikkakin hieman varauksella. Ja kannatti kyllä, aivan todella hyvää ruokaa! Erkko oli samaa mieltä, vähintään yhtä kova ralli alkoi, kuin Jalossa. Olin rehellisesti hieman yllättynyt, koska ravintola tosiaan oli T:n ajatus. Paikka oli aivan toisenlainen kuin Jalo, pieni ja tunnelmallinen, romanttinenkin jopa (hih!<3), kun Jalo on nimensä mukaisestikin pubimainen ja ruokakin hyvin erityylistä. Molemmista kyllä tykkäsin ja oli oikeastaan kiva nähdä kaksi hyvin erilaista ravintolaa kaupungissa, jossa olin aiemmin käynyt tasan yhden kerran, silloin taisin syödä Mäkkärissä :D
Minun annokseni Kissanviiksissä. Tykkäsin, kun oli reilusti käytetty hedelmiä vihannesten sijaan.
Jäimme takaisin tullessa vielä hotellin baariin istumaan yksille ja päästiinkin näkemään Miss Suomi-finalistit livenä. Lisäksi baarissa pyöri Hunkseja (jotka vissiin esiintyivät hotellin yökerhossa/klubilla), joten tuntui että niin miehet kuin naisetkin olivat ihan täpinöissään, varsinkin mitä enemmän promilleja oli jo veressä :D Missikandidaatit jäivät pyörimään ja jakelemaan nimmareita, me painuttiin huoneeseen katsomaan leffaa ja sitten nukkumaan.
Aamupalalla minä olin taas se pieni possu, mutta tankkasin jo ihan senkin takia, ettei matkalla välttämättä tarvitsisi pysähtyä syömään. Ja kun ei vastaavaa aamupalaa ihan hetkeen ole saamassa. Tiirattiin siinä samalla myös salaa Lotta Hintsaa, tai oikeastaan yritettiin päättää oliko kyseessä Lotta Hintsa vai ei, oli ilman meikkiä meinaan jonkin verran eri näköinen. T oli paljon varmempi asiasta kuin minä, luulen, että on katsonut kyseistä naista muutenkin hiukan tarkemmin kuin minä :D
Kyllä oli maalaistollot muutenkin ihmeissään, kun saman reissun aikana nähtiin hunksien ja missien lisäksi Ali Jahangiri kaupungilla ja lauantain aamupalalla T bongasi Antti Pihlströmin. Lause ”Pillu käveli just siun takaa” oli tosin aamupalapöydässä kuultuna jotenkin niin absurdi, etten aivan välittömästi tajunnut mistä oli kyse :D
Kotimatkalle lähdettiin hyvin levänneinä ja hyväntuulisina. Jyväskylään voisi joskus mennä uudestaankin :) Oikein hyvä reissu oli, saatiin tosiaan nukkua ja syödä hyvin ja ollaan hiukan valmiimpia ottamaan pieni kultamurunen vastaan, milloin hän sitten haluaakaan maailmaan saapua <3