Elämää epävarmuuden kanssa

Jossain vaiheessa ajattelin, että en voi aloittaa saliharrastusta, koska muut kuitenkin katsovat, että mitä tollainen ylipainoinen jättiläinen tekee kuntosalillla? Todellisuushan on aivan toinen, suurin osa varmasti vain arvostaa ihmisiä, jotka ovat päättäneet aloittaa liikunnan ja itsestään huolehtimisen. Salilla treenatessa hyvin harvoin edes kiinnistän mitään huomiota muihin treenaajiin, vaan keskityn omaan treeniin täysillä. Miksi sitä niin usein ajattelee, mitä muut minusta ajattelevat? Tiedän, että monet tarinoistani kuulostavat täysin järjettömiltä, mutta arvostelun ja ulkopuolelle jäämisen pelossa olen tehnyt vaikka mitä. Juonut, vaikka en olisi halunnut, salaillut, piilotellut ja hävennyt ruokiani tai syömistä jättämistä, syönyt salaa muiden lähtemisen jälkeen. Esimerkiksi joskus dieetillä ollessani on paljon helpompaa ollut ottaa tarjottu kahvipöytäpulla, kuin alkaa puolustella ja selitellä omia valintojaan, miksi haluan syödä terveellisesti, miksi nyt laihdutan, miksi nyt en vaan ota pullaa. Pelkään epäonnistumista, jossain vaiheessa pelkäsin sitä jopa niin paljon, että en uskaltanut edes yrittää. Kun ei yritä, ei voi epäonnistua. Viime laihdutuskierroksella kuulutin projektistani kaikille ja kaikkialla, ajattelin, että saan kannustusta ja tukea, enkä repsahda, kun olen mainostanut sitä joka puolella. Ja se toimi, vei minut hyviin tuloksiin. Kunnes sitten repsahdin ja ajauduin syömishäiriön kierteeseen ja epäonnistuin. Häpesin epäonnistumistani niin paljon, että aloin saada paniikkikohtauksia, en uskaltanut poistua kotoa, minua ahdisti niin paljon muut ihmiset ja se, että kaikki näkevät, millainen luuseri olen. 

Kun aloin uudelleen laihduttamaan tammikuussa, en puhunut siitä juuri kenellekkään. Enkä vieläkään ole kertonut, kuin äidilleni ja muutamille muille henkilöille. Minulle avoimuus on yksi vaikeimmista asioista, on pelottavaa avata itseään ja syvimpiä tuntojaan muille ihmisille ja siksi ehkä sairastuinkin.Töissä terveelliset evääni kiinnittävät huomiota ja alkuun olisikin tehnyt mieli huutaa, että jättäkää minut rauhaan ja lopettakaa eväideni kommentointi. Eikö jokaisella ole oikeus syödä miten haluaa? Oikeasti suurin osa kommentoijista vain ihaili terveellisiä eväitäni ja muutamat kyselivät, olenko dieetillä. Itse tietysti kehittelin taas päässäni ”kaikki arvostelee minua ja tekemisiäni” mörön. Se ei varmasti ole lisännyt dieetin mielekkyyttä. Nyt näiden kuukausien aikana olen ymmärtänyt, että kaikki kohtaavat näitä epäilijöitä ja kommentoijia jossain vaiheessa. Osa kommentoijista on kateellisia, osa kyselee vain mielenkiinnosta. Jotenkin ruoka on itselleni pyhä asia ja olen sen suhteen hyvin herkkä. Välillä ärsyttää, kun toisia tuntuu muiden syömiset kiinnostavan niin paljon. 

Oma suhteeni syömiseen on hyvin vinoutunut syömishäiriöstä ja kymmenistä laihdutusyrityksistä johtuen. Tämä kevät ja meidän ihanan ryhmän kroppaprojekti on normalisoinut sitä hieman, mutta mistään rennosta ja sallivasta syömisesä ei todellakaan vielä voida puhua, kaukana siitä. Aika ajoin pään sisäinen kalorilaskuri alkaa raksuttamaan, vaikka siitä olen onnekseni päässyt melkoisen hyvin eroon. Hiilarit ovat suurin kammostuksen aihe ja syöminen aiheuttaa minulle TODELLA helposti huonon omantunnon. Toisaalta olen hyväksynyt sen ajatuksen, että hyvään, rentoon ja sallivaan syömiseen saattaa syömishäiriöstä parantumisen jälkeen mennä 2-4 vuotta, joten alkutaipaleella vasta ollaan. Ruoka on meidän elinehto, ilman sitä ei voi elää. Ruoka liittyy erottomattomasti myös useimpiin sosiaalisiin tilanteisiin ja se mielipiteitä hyvästä ravitsemuksesta on varmasti yhtä paljon, kuin on ihmisiäkin. Jokaisen täytyisi vain löytää se oma, itselle paras polku, jota voi itsevarmana kulkea ja jolla oma kroppa voi parhaiten. 

Millainen on sinun suhteesi ruokaan? Aiheuttaako se ahdistusta vai onko oma ruokavalio asettunut uomiinsa?