Koiramaista eloa – historiaa part 2

Uusi sohva on ihana, eikä ollut ollenkaan vaikea kasata vaikka pahalta näytti! Taisin ennättää edellisessä postauksessa muistella elämäni neljää ensimmäistä koiraa, joten jatkan siitä. Koska Naku oli niin kaikin puolin kiva, toimiva ja terve koira, toki siltä toivottiin myös pentuja. Ensimmäinen yritys tarkkaan harkitusta yhdistelmästä ei tuottanut tulosta. Seuraava yritys niin ikään tarkkaan harkitusta yhdistelmästä tuotti pelkkää tuskaa ja surua, kun yliajalle mennyt tiineys päättyi – tai niin luultiin – sektioon, jossa eläinlääkäri totesi kohdusta löytyvän kaksi hengissä olevaa mutta vielä valmiiksi kehittymätöntä pentua, ompeli kiinni ja lähetti kotiin kasvamaan. Hieman myöhemmin syntyivät sitten spontaanisti, enkä halua edes kuvitella miltä on tuntunut sektiohaavan kanssa ponnistaa. Toinen pentu oli kuollut ja epämuodostunut, toinen hyvän kokoinen ja melko virkeä. Se sai työnimen Simo. Simo eli pari päivää, maitoa meni sisään mutta ulos ei tullut mitään, paitsi lopulta nenäverenvuoto johon pentu menehtyi nopeammin kuin ehdittiin saada lääkäriin lopetettavaksi. Ihan hirveä, kamala kokemus, joka itkettää vieläkin näin melkein 20 vuotta myöhemmin.

Koska olemme hieman taikauskoisia (tai ainakin minä olen), ja saman katon alla asuessamme meiltä oli kuollut nuori koira Tessa, minun ukkini, joka oli vuosikymmeniä liian nuori kuolemaan, ja nyt tämä epäonninen pieni pentu, päädyimme muuttamaan. Uusi koti, uusi alku, ja vielä viimeinen pelokas yritys, joka oli lopulta sekin melkoista kauhun tasapainoa. Eläinlääkäristä haettiin oksitosiinipiikkejä ainakin kaksi kertaa, emä sai kohtutulehduksen välittömästi, ja pentuja hoidettiin ensimmäiset vuorokaudet kolmivuorotyönä. Pipetöiden, hieroen, pyyhkien. Tällä kertaa pentuja syntyi 8, ja kato oli kamala. Neljä syntyi kuolleena, seuraava kuoli 3 vrk:n ikäisenä. Jäljelle jäi kolme ihanaa pentua, pienet tonttupojat Nisse ja Nasse, ja reipas Lotta-tyttö.

 

Ei se kato kuitenkaan siihen loppunut. Lotta (Chersara’s Tiger Lily), kuvan tricolor, jäi äidille kotiin kasvamaan. Minä muutin tuona kesänä yhteen silloisen poikaystävän kanssa, ja kuvan keskimmäinen soopelipentu ”Nasse”, tai myöhemmin varsinainen kutsumanimi Roni (FIN MVA Chersara’s Lion King), tuli meille yhteiseksi koiraksi. Ollessani lenkillä aikuisten koirien kanssa, sain hätäisen puhelinsoiton alaosaston metsäretkeltä, jossa Lotta oli äidin mukana. Kesken juoksun pentu oli vain kaatunut hengettömänä maahan. Avauksessakaan ei mielestäni ihan selkeää selitystä äkkikuolemalle löytynyt. Sydän vain pysähtyi. Jäljellä oli enää tonttupojat. Vasemmanpuoleinen soopelipoika ”Nisse” sai uudessa kodissaan nimen Waldo (Chersara’s Braveheart). Sieltä se sitten päätyi kodinvaihtajaksi vielä kaksi kertaa. Onneksi ihana, vahvaluonteinen Waldo pääsi viimeisiksi vuosiksi huippukotiin, jossa sai osallistua heppatilan touhuihin ja olla elämässä mukana. Waldo oli paitsi kaunis, myös hyvin vilkas ja temperamenttinen koira, josta olisi joku harrastaja saanut hyvän työkoiran. Veteraani-iässä se sairastui oudosti, en tiedä tarkemmin mikä sille tuli, jos ymmärsin oikein niin jonkinlainen motoneuronisairaus oli kyseessä.

Itse sain elää Ronin kanssa yli 12 vuotta, ensimmäinen ja ainoa koirani jonka olen saanut omistaa syntymästä asti. Siitä olisi ollut vaikka minkälaiseen käyttöön, aivan upea, harvinaisen täysipäinen ja jämy collie. Harmi vain, että tuolloin elämäntilanne piti treenimotivaation tukevasti pakkasella, ja hieno koira meni niin sanotusti hukkaan. Se oli järkevä, joskin hyvin vilkas, temperamenttinen ja päättäväinen, sitkeä puurtaja. Jotenkin niin suora ja rehti koira. Koska kaiken epäonnen jälkeen edelleen toivottiin linjalle jatkoa, terveeksi todetulla ja näyttelyissä menestyneellä Ronilla kävi tyttöjä kylässä. Kahden epäonnistuneen yrityksen jälkeen koira, tai tarkemmin sanottuna mälli tutkittiin, ja ruuti todettiin niin sanotusti kuivaksi. Kontrolloituna sama homma. Upea koira, ja syntymästään steriili. Romppu kaatui pappaiässä saappaat jalassa, peräpää petti alta eikä sitä jääty sen koommin ihmettelemään. Ikävä on edelleen, molempia poikiani.

 

No, vieläkään ei täysin lannistuttu. Meille hankittiin vielä yksi collie, blue merle-narttu Nasta (Spearlake’s Hold On To Your Hat). Nasta tuli ison koiralauman pahnanpohjimmaiseksi, ja meni siinä ikään kuin joukon jatkona helpon ja vaatimattoman luonteensa vuoksi. Yritin sitä koulutella, mutta meillä ei kyllä natsannut alkuunkaan. Sen sai kyllä motivoitua jollakin tavalla, mutta tekeminen oli vahvistus- ja innostamisyrityksistä huolimatta epävarmaa ja ujoa, ja minä kyllästyin kun en saanut koiraan tulta millään konstilla. Ei se innostunut leikkimisestä kuten pojat, eikä se namistakaan seonnut, ja jos yritin sitä usuttaa ja yllyttää riehumaan, se painui kasaan ja jäi ihmettelemään. Se siitä. Ehkä se aisti, että olin siihen jotenkin tyytymätön, eikä uskaltanut edes yrittää. Ihmettelen edelleen sen pelokkuutta, koska ei sitä koskaan kovalla kädellä kohdeltu. Ei meillä ole yhtään koiraa pakolla ja kivulla koulutettu. No, näyttelykoiraa siitä ei tullut, ja jo nuorena todetut nivelrikkoiset D-lonkat romutti haaveet yhtään mistään lopullisesti. Lisäksi Nasta sairastui krooniseen haimatulehdukseen, joka oireili kivuliaina ripulijaksoina ja ennen diagnoosia laihtumisena. Olin vakuuttunut että sillä on vajaatoiminta, mutta ihme kyllä ei ollut. Kipulääkkeillä ja Canikurilla akuutit vaiheet jäivät lyhytkestoisiksi, ja ruokavaliohoidolla ( = eläinlääkäriaseman kallein spesiaalisapuska) Nasta pysyi oireettomana.

Kiva kotikoira se kyllä oli, vaikka Ronin varjossa ikänsä eli. No niin no, viimeisen vuoden eleli ainoana koirana. Olin aivan varma että se kuolee silkkaan ikävään jäätyään yksin, mutta yllättävä kyllä niin ei käynytkään, vaan viimeisenä vuonna se suorastaan virkosi. Sen elämän aikana oltiin siis ehditty jo nykyisen miehen kanssa tavata ja muuttaa yhteenkin, ja hän tykkäsi Nastasta hirveästi. Se kulki miehen mukana irti joka paikassa, ei välittänyt vastaantulijoista, totteli aina. Lapsiin se ei oikein ennättänyt tottua, sieti kyllä mutta mieluiten väisti ja se sille toki aina suotiin. Nasta eli hieman yli 11-vuotiaaksi, vastoin odotuksia, voisi sanoa. Viimeisinä viikkoina se käyttäytyi oudosti, ja yleensä koiran äkillinen muuttuminen viestii kivusta. Tutun luottoeläinlääkärin ohjeilla kokeiltiin kipulääkekuuria, mahdollisestihan kipu voisi olla niissä nivelrikkolonkissa vaikkei Nasta ontunut tai muuten oudosti liikkunutkaan, tai sitten vatsassa, vaikka ei se kyllä ripuloinut ja söikin normaalisti. Kuitenkin se oli hermostunut, tärisevä, vauhko, kotipihassa säpsähteli ja kiljui. Kipulääkkeistä ei tullut minkäänlaista vastetta, ja jälleen puhelu eläinlääkäriin. Vaihtoehtoja ja niiden järkevyyttä pohdiskeltiin puhelimessa pitkään, eikä niitä enää kummankaan mielestä ollut kuin yksi. Niin päättyi toistaiseksi viimeinen luku kirjassa Elämäni colliet.

Menossa mukana vuodet 2005-2011 oli myös miehen labbispoika Rontti (Josipan Valtti). Rontti oli minulle ensimmäinen noutaja, ja vaikka en ole ihan hirveästi syttynyt noutajista ikinä, niin tämä oli kyllä ihana. Tavattiin optimaaliseen aikaan, kun koiralla oli jo turpa hitusen harmaa mutta vielä virtaa jäljellä, ilman älyttömintä nuoruuden kohellusta. Rontti oli hyväntuulisin ja leppoisin koskaan tapaamani koira, ennen tätä meidän nykyistä. Näissä on niin paljon yhteistä, että joskus ollaan naureskeltukin että joutuiko se sieluparka uudelle kierrokselle koiran ruumiissa. Rontti oli kärsivällinen ja kiltti, tietyille tavoille ja rutiineille hyvin uskollinen koira. Uimista se rakasti, ja oli aina valmis haleihin ja rapsutuksiin. Viimeinen vuosi oli sillekin ensimmäinen lapsiperheessä, ja ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun toivottiin että sillä olisi ollut enemmän vuosia jäljellä. Se olisi kyllä ollut aivan lasten kaveri, mutta tuolloin jo ikä alkoi painaa eikä se oikein enää jaksanut samalla tavalla innostua.

Viimeisenä syksynä ja talvena se alkoi niiskuttaa oudosti (reverse sneezing), ja koska meillä samaan aikaan niiskutti myös Roni-collie, päädyttiin koko sakki hoitamaan nenäpunkkia vastaan. Ronin niiskutus loppui, Rontin jatkui, ja hoito toistettiin vielä kertaalleen. Edelleen Rontti niiskutti. Kohtauksien pahentuessa eläinlääkäri tutki koiran, ja sillä todettiin nenäkasvain ihan pari päivää ennen vappua. Aloitettiin antibiootti hillitsemään tulehdusta ja limakalvoturvotusta. Vappuattona mies lähti veljensä luo parille kaljalle, ja minä olin kotona. Rontti sai taas sen tavallisen niiskutuskohtauksen, mutta nyt se ei mennytkään ohi. Se kurnutti ja korisi ja näytti tukehtuvan siihen paikkaan. Soitin eläinlääkäripäivystykseen ja sitten miehelle, että nyt mennään. Ulkona raittiissa ilmassa koiran hengitys helpotti sen verran, että se jaksoi vielä kävellä autolle. Häntä heiluen joka askeleella. Se on asia, jonka muistan Rontista elävimmin. Häntä heilui loppuun asti.

Huomaan että muistellessa näitä viimeisiä collieitani, sävy ei ole niin innostunut, eikä muistot ole yhtä värikkäitä. En voi olla ajattelematta, että se silloin eletty aika on muistoiltaan varsin ikävä ja harmaa, tahrainen ja kipeä. Eikä sinä aikana harrastettu yhtään mitään, ei koirien kanssa eikä ilman. Toki aikaan mahtuu myös paljon iloa, uusia ihmissuhteita ja uusia alkuja monessa mielessä, myös niitä elämän onnellisimpia hetkiä. Mutta koiraharrastus ei koskaan tuona aikana lämmennyt uudestaan. Onneksi se aika on ohi.

Koska oma kasvatustyö oli tuottanut kahden ihana soopelipojan lisäksi kaksi päätä täyteen harmaita ja revittyjä hiuksia, varmaan tuhansien eurojen tappiot ja kaikki se suru ja mielipaha menetetyistä pennuista, kuopattiin asia lopullisesti. En ikinä enää edes harkitse oman pentueen teettämistä, ja jatkossa koirani ovat uroksia. Monestakin syystä, mutta tämä on yksi niistä.