Mukavuusalueelta pois
Onkohan kaikilla ihmisillä mukavuusalueita? Minkälaisia mukavuusalueita on? Onko elämän kaikilla osa-alueilla jonkinlaiset henkilökohtaiset mukavuusaluerajat jokaisella? Mikä tekee mukavuusalueen, miks jollain alueella on mukavaa ja sen rajojen ylittyminen on jollakin tavalla epämukavaa? Onko mukavuusalue tottumiskysymys? Jokin on mukavaa, koska se on tuttua ja ennalta-arvattavaa? Onko mukavuusalueiden ylittäminen joillekin helpompaa tai vaikeampaa kuin toisille? Jos, niin miksi?
Tässä parin viikon tupakoimattomuuden aikana on joutunut taas miettimään omia mukavuusalueita uusiksi, kun ei ole enää savuverhoa jonka taakse vetäytyä. Mukavuusalueita ja rajoja ylipäänsä on tullut mietittyä viimeisen 1,5 vuoden aikana tuon lajinkin puitteissa, ihan viikottain omien rajojen kanssa joutuu vastakkain. Rajoja vahvistetaan, tunnistetaan ja ylitetään tai tiedostetaan mutta jätetään ylittämättä myös työssä aina välillä. Oma haasteensa ylityksessä on aina, mutta miksi se joissakin asioissa on niin käsittämättömän vaikeaa. Tai jos joskus on todettu että rajaa on yritetty venyttää mutta se on napsahtanut takaisin kuin kuminauha sormille, niin miksi sitä yritetään uudestaan ja uudestaan venyttää samalla taktiikalla, vaikka se on aina johtanut siihen että kynsille räpsähtää?
Olen nyt siis mukavuusalueeni ulkopuolella, koska tupakan tilalle on pitänyt keksiä uusia juttuja, ja toistaiseksi en ole keksinyt kuin karkin mussuttamisen ja napostelun, eli olen hieman lihonut. Uudelleen lihominen taas työntää minut takaisin alueelle joka tosin on harmillisen tuttu, mutta jolla ei ole mukava eikä hyvä olla. Ja se epämukavuus taas kerran marssittaa silmien eteen sarjan jo moneen kertaan kokeiltuja ja lyhytikäisiksi todettuja keinoja vaikuttaa asiaan. Kaikki ne keinot vaativat mukavuusalueelta (siis karkin syönnistä) poistumista, ja kun se no tiedossa että alku on tahmeaa, niin sitä alueelta astumista siirtää ja siirtää ja siirtää, ja samaan aikaan ärsyttää se toisella epämukavuusalueella seisominen. Olen siis tavallaan kahden epämukavuusalueen välissä ihmettelemässä, minne katosi se alue jossa oli mukavaa syödä fiksusti ja kutistua tasaiseen tahtiin.
Lähin mukavuusalue on se vanha tuttu ja petollinen, jossa ollaan sohvan uumenissa vuorattuna herkuilla. Ei muista että tekee tupakkaa mieli, ei muista että on lihonut, eikä muista peilikuvaa, siellä pehmoisessa poterossa ylenpalttisen hyvässä ravitsemustilassa, sokerista puuduksissa. Sitten kun sieltä nousee pystyyn, tai viimeistään aamulla kun taas kaivelee rusinasilmiä taikinanaamasta esille, sitten muistaa. Ja on taas kahden epämukavuusalueen välissä. Olen miettinyt paljon, että mitä se on se selkäranka ja tahdonvoima, ja tämä meneillään oleva Hyvän olon hormonidieetti on jotenkin ihana kun se oikeastaan lyttää nuo molemmat. Käsitykset niistä ja niiden puuttumisesta. Itse en ole ihan vielä osannut päästää irti, on tutumpaa moitiskella itseään ja morkkistella tyhmistä valinnoista ja siitä, että ajaa itseään syvemmälle takaisin alueelle josta on vaikea päästä pois. Ja miten nopeasti voi edetä niin syvälle. Toki se on erona entiseen elämään on se, että minulla on turvaköysi, se oma rakas sali ja treeniyhteisö.
Tämä oli siis ihan helvetin dramaattinen tapa ilmoittaa, että nyt on keksittävä tämän tupakankorvikekarkinmässytyksen tilalle jotakin muuta puuhaa, ennen kuin painan kolminumeroisia lukuja. Kuva perjantailta, kun käytiin lautailemassa ja torilla jätskillä. Aloitin vasta viime kesänä, nousin eka kertaa koskaan skeittilaudalle ja ostin oman lonkkarin. Alamäkiajo ei vielä oikein onnistu ja huteraa on muutenkin, mutta siinä se taas on yksi epämukavuusalue; alue, jossa on heikoilla ja hitosti opeteltavaa. Eipä siinä mittään. Sitten opetellaan.
