Laihisproggis alkakoon – taas!
Pahoittelen harhaanjohtavaa otsikointia. En diettaile enää ikinä. I’m so done. Kuuntelin illalla Kaisa ja Joni Jaakkolan webinaaria syistä, miksi laihdutus epäonnistuu. Itseasiassa sisältö ei kauheasti yllättänyt tai tuonut ihan kokonaan uutta. Siis että lopetetaan laihduttaminen ja tehdään riittävän pieniä muutoksia, että niihin voidaan sitoutua kunnes ne tulevat automaattisiksi toiminnoiksi, korvataan painonhallinnan ja terveyden kannalta arveluttavia valintoja ja toimintoja paremmilla jne. Tuli siinä toki paljon muutakin, ja ehdottomasti tuli myös uutta. Esimerkiksi laihduttajan identiteetti. Sehän minulla on. Olen laihduttamisen semiammattilainen, pudottanut kymmeniä kiloja – ikävä kyllä monta kertaa niitä samoja kiloja – erilaisin menetelmin, erilaisin kestoin ja yleensä varsin lyhytkestoisin tuloksin. Nyt olin saanut pidettyä painoni noin vuoden, tarkoitus oli kyllä vielä pudottaa, mutta lyhyessä ajassa trendi on kääntynyt takaisin nousuun, eli perse edellä puuhun ollaan taas menossa.
Mutta tuo ilmaus ”laihduttajan identiteetti” – tunnistan siitä itseni tarkalleen. Että en osaa kuvitella elämää laihduttamisen jälkeen, tai ettei olisi joku x viikkoa kestävä ohjelma päällä tai ainakin alkamassa seuraavalla tai sitä seuraavalla viikolla, ja niiden kuurien ja dieettien välit eletään pellossa. Olen kokeillut varmaan suunnilleen kaiken mistä joutuu maksamaan, ja olen edelleen reilun 15 kiloa ylipainoinen. Ei ole pitkä aika, kun suunnittelin viimeisen ärsyttävän kympin karistelua, ja nyt lukema on noussut siitä. Ja toinen joka kilautti kelloa, oli ylipainoisella usein tiukasti istuva häpeän tunne. Häpeä omasta ulkonäöstä, omasta vartalosta ja koko olemisesta. Senkin minä tunnistan, mutta minulla ei enää ole niinkään häpeä ulkonäöstä tai lihavuudesta. Minulla on häpeä siitä, että taas kerään takaisin moneen kertaan pudotettuja kiloja, taas epäonnistuin eikä elämäntapamuutos ollutkaan aukoton ja vedenpitävä. Häpeä siitä, että taas peilikuva alkaa harmittaa ja tekee mieli väistellä heijastavia pintoja, koska pullahtanut olemus muistuttaa siitä etten vieläkään onnistunut (onnistunut missä?). Josta pääsen vielä mainitsemaan kolmannen pointin webinaarista; sen mustavalkoisen onnistuja-epäonnistuja-ajattelun. Myös se on minulle täysin ominaista. On minulla kyllä tässä yksi onnistuminenkin, josta olen tosi iloinen ja tyytyväinen!
Vaikka uskon tavoittavani huomenna alkavan valmennuksen idean, olen silti kuin vinttikoira siellä lähtöportin takana, ihan kuin taas kerran johonkin kisaan lähdössä. Ymmärrän mitä riittävän pieni muutos ja riittävän pitkä sopeutumisaika tarkoittavat, mutta silti päässäni kelailen jo grammamääriä kunkin makron lähdettä, ruokavälejä, voinko nyt syödä rahkaa vai tuleeko siitä taas turvotusta, entä kun salaatti tökkii just nyt tosi pahasti vaikka yleensä syön sitä oikein mielelläni, onks tää ja tuo sallittua vai ei.. Tuo valmennus ei anna valmiiksi pureskeltua ohjelmaa käteen että nyt seuraavat viikot syöt näin ja noin, sitä ja tätä ja vain tämän verran. Eikä anna kieltolistaa. Tasan tarkkaan tiedän miten kannattaa syödä, mutta silti on jotenkin neuvoton ja levoton olo. Ja samaan aikaan tuskailen tämänhetkistä treeni-innon notkahdusta, ja sen sijaan että keskittyisin ajattelemaan että ensi viikolla jaksan taas enemmän ja olen innokkaampi, ja ohjelmoin treeniajat omaan viikkooni sopien, keskityn ajattelemaan kaikkia niitä tavoitteita joita olen asettanut ja niitä lajiin liittyviä haaveitani, ja miten kaikki on taas siirtynyt ainakin kaksi-kolme viikkoa kauemmaksi, koska sen verran minulla on laiskempaa treenitahtia nyt takana. Tämänkin päivän olen hakenut vauhtia sen uuden uljaan sohvan pohjalta, mut sentään en näpytellyt Pet Rescueta (paitsi vähän), vaan yritin pähkäillä missä mättää.
Tiedostan muutostarpeitani, mutta en osaa pilkkoa niitä. Tavoitteeni ovat pitkällä aikavälillä kohtuullisia ja realistisia, ja aiemmin olen saanut niitä pilkottua lyhyempien aikavälien pienempiin välitavoitteisiin. Nyt ne kuitenkin ovat kuin valtavia vuoria, enkä tiedä mikä jalka edellä lähden kiipeilemään ja mistä vuoresta aloitan. Minä olen tässä jalat nurmikolla, ja ne tavoitteet on noita kärpäsenpaskoja tuolla horisontissa. Tiedän vain että liikkeelle tarttis päästä, mutta päässä surisee 27 kanavaa auki yhtäaikaa ja jalat on täysin liimaantuneet siihen nurmikkoon. En muista koskaan olleen tämmöistä tilannetta ja tunnetta, enkä tiedä miten tämä kaaos järkeistetään. Nuo valmennuksen ennakkotehtävät olen aloittanut, mutta jotenkin nekin aukaisevat vain tuhat uutta kysymystä ja muutaman kanavan päässä auki entisen metelin jatkoksi. Onko tämä nyt jotain muutosvastarintaa, kun Jaakkolat puhuvat pontevasti pysyvien muutosten opettelemisesta kaikessa rauhassa? Sisällä myrskyää monta muutakin asiaa, ehkä tämä kaaos ei liity koko painonhallinta-asiaan ollenkaan. Mene ja tiedä. Kyllä se tästä.
Oltiin eilen salin huippuporukalla painonnostokisoissa. Sekin on yksi kaukainen haave, oppia nostamaan kunnolla ja ehkä joskus osallistua itsekin. Mutta se ei pelkästään tunnu valtavalta vuorelta, vaan ihan oikeasti on sitä. Ihan helvetisti töitä tehtävänä ja keskittymiskyky ja sitoutuminen on tätä banaanikärpäsen tasoa taas tällä hetkellä. Mutta kuskina ja kisaturistinakin on kiva olla, ja seura on sentään aina parasta. Ja sisällä on varmuus siitä, että tämmöisistä kaamoskausista selvitään, ja sali kutsuu kohta taas tiuhempaan. Meillä on ihan huikea porukka ja ihanat valmentajat, en minä niistä luovu vaikka nyt laahaakin. Kuulemma myös tupakoinnin lopettaminen voi hetkellisesti masentaa, ja Champixin yleisiin sivuvaikutuksiin kuuluu myös mielialan madaltuminen. Ehkä tämä pitää nyt vain hyväksyä. Sitäpaitsi, kohtahan se loppuu. Ja muuten hauskaa on se, etten ole maailman ainoa Ben&Jerry-addikti!
