Mermaid magic pt. 1

Liitän tukkaani merkillisiä, elämänlaatua parantavia ominaisuuksia. Alkaen siis siitä, ettei ole yli kahteen kuukauteen kunnolla vituttanut. Olen ollut iloisempi ja rennompi, en ehkä juurikaan aikaansaavampi mutta ehkäpä nyt olikin aika välillä chillata. Merenneitotukka-aikana olen viiden vuoden määräaikaisena pätkäsoppari toisensa perään kitkuttamisen jälkeen saanut vakituisen työpaikan, joka sen lisäksi että on vakituinen, on kokonaan uudessa paikassa. Työ alkaa elokuun alussa täysin puhtaalta pöydältä, toiminnan käynnistyessä nollasta. Ensimmäiset viikot ovatkin paitsi koulutusta, myös oman toimintaympäristön fyysistä järjestämistä ennen kuin ovet aukeavat asiakkaille. Aika hurjaa, en ole ikinä ollut missään ensimmäinen!

Työnkuva muuttuu aika paljonkin entisestä, mikä ei ole huono asia. Nykyinen työpaikkani on ollut ihana, vaihtelevaa ja haastavaa työtä jossa tehdään itsenäisiä ratkaisuja, upeassa työyhteisössä. Työajat kohtalaisen perseestä mutta palkka kohtalaisen hyvä koska lisiä kertyy. Työkavereissa on aivan fantastisia tyyppejä, kuka on rautaa osaamiseltaan ja kenen persoona on helmi. Vain muutama sellainen, joiden kohdalla miettii että miten ja miksi ne ovat täällä. Ei siis huonosti ollenkaan. Kuitenkaan työnantaja ei ole halunnut 5 vuoteen minua vakinaistaa, olen käynyt kaiken maailman lisä- ja täydennyskoulutukset, yrittänyt aktiivisesti mukaan toiminnankehittämiseen, työryhmiin, vastuualueisiin, vaikka mihin, ja nyt en ole viimeiseen vuoteen saanut edes yhtään opiskelijaa, vaikka olen hyvä (oikeasti!) ja motivoitunut ohjaaja. Vähitellen on alkanut tuntua että olen kuin paska kengänpohjassa, irti ei kokonaan lähde mutta ei sitä varsinaisesti siihen hingutakaan. En siis työyksikössäni niin tunne (paitsi opiskelijaohjauksen osalta), mutta talon linja on kaikkea muuta kuin työntekijän hyvinvointia tukeva.

Tupakasta jaksetaan meuhkata ja kytätä ja rakennellaan innolla uusia hallintohimmeleitä, että saadaan palkata lisää uusia pomoja. Magneettisairaalamallia tavoitellaan, mutta muutama kriteeri tuntuu unohtuneen mitä sen saavuttamiseen vaaditaan. Henkilöstön vakinaistaminen on kuin hampaita revittäisiin, länkytetään asiakaskokemuksesta ja -tyytyväisyydestä, vaikka tietyillä alueilla mennään turvallisuuden äärirajoilla ja välillä ihan rehellisesti voi todeta että tuurilla ne laivatkin seilaa. Olin taannoin koulutuksessa, joka sisälsi sinänsä hyvää asiaa, mutta se ei vain tällä hetkellä ole ajankohtaista. Jos laitettaisiin turvallisuus ja henkilöstön viihtyvyys hetkeksi etusijalle, niin päästäisiin ehkä jonakin päivänä siihen asiakastyytyväisyyteen asti. Ihan ilmaisena vinkkinä, pari viikkoa ennen lähtöäni! Talossa on myös paljon hyviä puolia, mutta ne eivät ole päällimmäisenä mielessä kun kohta vuosi on laahattu sieraimet juuri ja juuri pinnan yläpuolella. Ikävä jää työkavereita, mutta uskon ja luotan että vaikka seinät ympärillä vaihtuvat, ihmiset eivät katoa. Toivon että jaksavat läpi sen väännön jota alueella juuri nyt käydään, eivätkä anna periksi ennen kuin epäkohdat on oikeasti korjattu, eikä revitty lisää porukan selkänahkaa paikka-aineeksi vuotokohtiin. Tää rotta vaihtaa laivaa.

Kiukkupäissäni hain keväällä tähän uuteen aukeavaan paikkaan, ja yllätykseni kasvoi kun kierros kierrokselta etenin rekryprosessissa eteenpäin. Kun puhelin sitten soi ja paikkaa tarjottiin, repesin johonkin huutoitkun ja ilokiljumisen välimuotoiseen ölinään. Joku halusi ihan oikeasti juuri minut. Se on ihan mieletön tunne. Se ylipursuileva ilo ja motivaatio joka virtaa sormenpäihin ja varpaisiin asti, se ylpeys joka kasvattaa metrin pituutta ja toisen leveyttä. Voi kun tämän saisi purkkiin!