Ratkaisukeskeinen terapia

Traumatisoidun semivaikeasti (koskaan en oo liioitellut) viime vuoden huhtikuussa. Olin juuri helmikuussa aloittanut Crossfitin, ja päivän treeni (wod, workout of the day) sisälsi raskaita maastavetoja (kolmosmaksimeja) ja sen jälkeen seuraava varsinainen jumppa sisälsi lisää maveja kevyemmällä painolla, ja muita liikkeitä joita en enää muista. Nostot kulki hirmu hyvin, ja lisäsin painoa, ja lisäsin ja lisäsin. Lisäsin vielä senkin jälkeen, kun valmentaja alkoi toppuutella että oletko nyt ihan varma. No kyllä nekin nostot vielä tuli. Olin siis lisännyt kymmeniä kiloja edellisellä viikon työpainoihin. Ja kun menevämpää jumppaa varten vähenneltiin painoja, minä laskin tämän uuden painon mukaan, enkä  ajatellut ollenkaan että sama paino oli mun edellisen viikon raskas maksiminostopaino. Eli oma tyhmyys ja ahneus kohti sitten siihen, että heti jumpan alussa kuului terävä rasahdus, hetken kerkesin luulla että housut repesi, mutta sitten iski liekit alaselkään ja ensin putosi tanko käsistä lattialle ja sitten akka perässä.

Kaikenlaisen hälinän ja kaaoksen ja hätääntymisen ja varmojen korjausliikkeiden jälkeen pääsin vielä lääkäriin, jossa todettiin että onneksi selvittiin säikähdyksellä ja kyseessä on todennäköisesti revähdys. Kuten olikin, levossa kipu meni ohi ja viikon päästä olin jo takaisin salilla. Mutta maasta en vetänyt, enkä mitään muutakaan suostunut nostamaan lattiasta. Vähänkin vinksalleen mennyt liike vihlaisi aina siihen revähtäneeseen kohtaan, ja aktivoi sen loukkaantumisen pelon. Yhdellä typerällä ahnehtimisella romutin siis kaiken alulle saadun työn myös rinnallevedon ja tempauksen osalta. Kaikki lattiasta lähtevä pelotti, vaikka kuinka valmentaja vahti vieressä ettei selkä pyöristy ja ettei paine kohdistu väärään paikkaan, silti polvet tärisi ja nielin itkua. Aina ei onnistunut edes nieleminen. Pelotti vaan niin perkeleesti. Ja nyt kun olen tässä reilun vuoden päivät voivotellut asiaa, dramaattisesti kyynelöinyt tangon äärellä ja kironnut ja melskannut kun ei mikään mene eteenpäin, puoliksi pakotettuna tehnyt myös lattiasta nousevia liikkeitä pienillä painoilla – yllättäen minua ei enää pelotakaan. En nyt väitä etteikö viimeiset nostot väsyneenä edelleen jännittäisi, mutta se lamaava pelko, se on mennyt pois.

Meillä ei salilla suosita loputonta päänsilitystä ja syvälle lapsuuteen porautuvaa analyyttistä terapiaa traumojen purkamiseksi, vaan menetelmä on varsin reipas ja ratkaisukeskeinen. Selvitetään miksi ja miten homma saatiin paskottua, ja käydään kohta kohdalta läpi keinot, joilla moinen jatkossa vältettäisiin. Vielä huolellisesti katsotaan että laskuvarjo on oikein pakattu, ja sen jälkeen lempeän rakastavalla niska-perseotteella nakataan koneesta. Ja se toimii! Aamujumpalla tehtiin raskaita ykkösiä maastavetoa, ja jumpparalli sisälsi lisää maveja. Hämäävän samanlainen treeniohjelma kuin silloin reilu vuosi sitten. Ja raskaissa nostoissa pääsin jo tosi tosi tosi lähelle kiinni niihin painoihin, joilla tein ennen kuin mokasin. Jumppapainoksi jätin itselleni haastavan määrän kiekkoja tankoon, ja vaikka en sitten kovin montaa kierrosta aikaa vastaan kerennyt pungertaa, niin tein kuitenkin täydet sarjat teknisesti oikein kivoja maastavetoja. Ilman lamaavaa kauhua, suhteetonta pelkoa ja ilman loukkaantumisia. Tekis mieli taas sanoa että mermaid magic, mut kyllä tämä nyt kuitenkin on ihan crossfit magic. Merenneitotaikaa voi olla ehkä se, että en kokonaan lannistunut ja luovuttanut, mut siinäkin on valtava rooli meidän upeilla valmentajilla ja koko yhteisöllä, kanssatreenaajia unohtamatta. Kai ne tässä vaiheessa jo hakisi vaikka kotoa, jos ei alkaisi boksilla näkyä.

Näkyy valoa tunnelin päässä!