Kotiseutu ennen, kotiseutu nyt
Vietin ison osan kuluneesta kesästä kotiseudullani Nurmeksessa. Se tapahtui puoliksi vahingossa, kun alkuvuodesta tein paniikissa työhakemuksia sinne tänne. Tiesin, että paikallislehden paikka aukeaisi vanhalle tekijälle, jos lehti ylipäätään olisi palkkaamassa ketään.
Myös viime vuoden kesän vietin Nurmeksessa. Vietin välivuottani, tein avustajantöitä ja odotin kuumeisena päätöstä koulupaikasta. Koulupaikka aukesikin, työpaikka ei. Ei ainakaan oman alan, ei heti. Maaliskuussa sain kuulla, että voisin aloittaa osa-aikaiset avustajantyöt Jyväskylässä. Vaikka työ ei ole varsinaisesti omaa alaani, minua ei haittaa tehdä sitä muun elämän ohella. Kesä oli kuitenkin pyhitetty paikallislehdelle.
Huomaan suhteeni kotiseutuun mutkistuneen vuosien varrella. Nurmes oli pitkään ainoa koti jonka tunsin: Joensuu jäi koronavuosina etäiseksi tyhjiöksi, jossa asuntoni sattui sijaitsemaan. Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen tuntuikin luonnolliselta palata kesätöihin Nurmekseen. Kun Joensuusta tuli oikea koti, halusin kokea kesän töineen siellä.
Nurmes on ollut minulle kiintopiste, jonne on voinut palata silloin kun ei ole tiennyt, mitä muuta tehdä. Joskus itsenäinen ja aikuinen elämä muualla on yksinkertaisesti liikaa. Silloin tekee hyvää palata sen pariin, minkä tuntee: humisevien havumetsien, pihalla vaeltavien kanojen, järven pinnan alle uppoutuvien korvien.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että tiedän mitä teen myös kotikaupungissa. Tai ehkä ensimmäistä kertaa luotan siihen, että asiat järjestyvät, vaikken ihan tietäisikään. Ensimmäistä kertaa tulevaisuus ei pelota, vaan innostaa. Jyväskylästä on tullut rakas vasta vuodessa. Siellä ovat kaverit, poikaystävä, oma huone ja tila, kaikki mahdollisuudet. Minulta ei puutu mitään.
Saadessaan jotain joutuu aina myös luopumaan jostain. Huomaan, että otteeni Nurmekseen hämärtyy ja lipsuu. Vanhoista tutuista on tullut etäisempiä. Mieli pyörii Jyväskylässä vaikka tiedän, ettei se sieltä minnekään minun poissaollessani katoa. Muutaman viikon Nurmeksessa oleskelun jälkeen tuntuu, että olisi aika lähteä, palata kun kaipuu taas iskee.
Velvollisuudentunto muuttotappioista synnyinseutua kohtaan pureutuu syvälle. Välillä se nousee pintaan nostalgianhuuruisena vetistelynä ja epämääräisinä haaveina siitä, mitä Nurmes voisi olla minulle ja muille. Välillä hiljaisena kiukkuna ja kylänraitin kivien potkiskeluna: mitä minä voin itseäni isommalle ilmiölle? Ette voi syyllistää minua palaamaan, yrittäkääpä vain!
Varmaankin suhtaudun tähän kaikkeen liian dramaattisesti. Kahdenkympin puolivälissä sitä vain alkaa huomaamaan, että omat asumispäätökset kiinnostavat muitakin kuin itseä. Vanhan kauppalan avoimissa ovissa nuorille pariskunnille esitellään talon vanhaa kaakeliuunia ja takaikkunan järvinäkymää. Luonto lähellä, etätyömahdollisuudet, turvallinen kasvuympäristö tuleville lapsille. Voin melkein tuntea kiinteistönomistajien sormien menevän toivosta ristiin.
Kaikki tietävät, että opiskelijat muuttavat milloin minnekin. Vaikka minunkaan ikäryhmääni ei voi varsinaisesti kutsua juurtuneeksi, alamme jo itsekin pohtia, että jospa seuraavasta asuinpaikasta ei tarvitsisikaan livistää ihan heti. Se ei tarkoita vakiotyöpaikkaa tai perheen perustamista, vaan ajatusta siitä, että jossain voisi viihtyä pidempäänkin kuin on pakko. Ajatusta kodista.
Myös viime vuoden kesän vietin Nurmeksessa. Vietin välivuottani, tein avustajantöitä ja odotin kuumeisena päätöstä koulupaikasta. Koulupaikka aukesikin, työpaikka ei. Ei ainakaan oman alan, ei heti. Maaliskuussa sain kuulla, että voisin aloittaa osa-aikaiset avustajantyöt Jyväskylässä. Vaikka työ ei ole varsinaisesti omaa alaani, minua ei haittaa tehdä sitä muun elämän ohella. Kesä oli kuitenkin pyhitetty paikallislehdelle.
Huomaan suhteeni kotiseutuun mutkistuneen vuosien varrella. Nurmes oli pitkään ainoa koti jonka tunsin: Joensuu jäi koronavuosina etäiseksi tyhjiöksi, jossa asuntoni sattui sijaitsemaan. Ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen tuntuikin luonnolliselta palata kesätöihin Nurmekseen. Kun Joensuusta tuli oikea koti, halusin kokea kesän töineen siellä.
Nurmes on ollut minulle kiintopiste, jonne on voinut palata silloin kun ei ole tiennyt, mitä muuta tehdä. Joskus itsenäinen ja aikuinen elämä muualla on yksinkertaisesti liikaa. Silloin tekee hyvää palata sen pariin, minkä tuntee: humisevien havumetsien, pihalla vaeltavien kanojen, järven pinnan alle uppoutuvien korvien.
Kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni minusta tuntuu, että tiedän mitä teen myös kotikaupungissa. Tai ehkä ensimmäistä kertaa luotan siihen, että asiat järjestyvät, vaikken ihan tietäisikään. Ensimmäistä kertaa tulevaisuus ei pelota, vaan innostaa. Jyväskylästä on tullut rakas vasta vuodessa. Siellä ovat kaverit, poikaystävä, oma huone ja tila, kaikki mahdollisuudet. Minulta ei puutu mitään.
Saadessaan jotain joutuu aina myös luopumaan jostain. Huomaan, että otteeni Nurmekseen hämärtyy ja lipsuu. Vanhoista tutuista on tullut etäisempiä. Mieli pyörii Jyväskylässä vaikka tiedän, ettei se sieltä minnekään minun poissaollessani katoa. Muutaman viikon Nurmeksessa oleskelun jälkeen tuntuu, että olisi aika lähteä, palata kun kaipuu taas iskee.
Velvollisuudentunto muuttotappioista synnyinseutua kohtaan pureutuu syvälle. Välillä se nousee pintaan nostalgianhuuruisena vetistelynä ja epämääräisinä haaveina siitä, mitä Nurmes voisi olla minulle ja muille. Välillä hiljaisena kiukkuna ja kylänraitin kivien potkiskeluna: mitä minä voin itseäni isommalle ilmiölle? Ette voi syyllistää minua palaamaan, yrittäkääpä vain!
Varmaankin suhtaudun tähän kaikkeen liian dramaattisesti. Kahdenkympin puolivälissä sitä vain alkaa huomaamaan, että omat asumispäätökset kiinnostavat muitakin kuin itseä. Vanhan kauppalan avoimissa ovissa nuorille pariskunnille esitellään talon vanhaa kaakeliuunia ja takaikkunan järvinäkymää. Luonto lähellä, etätyömahdollisuudet, turvallinen kasvuympäristö tuleville lapsille. Voin melkein tuntea kiinteistönomistajien sormien menevän toivosta ristiin.
Kaikki tietävät, että opiskelijat muuttavat milloin minnekin. Vaikka minunkaan ikäryhmääni ei voi varsinaisesti kutsua juurtuneeksi, alamme jo itsekin pohtia, että jospa seuraavasta asuinpaikasta ei tarvitsisikaan livistää ihan heti. Se ei tarkoita vakiotyöpaikkaa tai perheen perustamista, vaan ajatusta siitä, että jossain voisi viihtyä pidempäänkin kuin on pakko. Ajatusta kodista.