Matkalla

Tällaisina aikoina, kun kaikki ylimääräinen touhotus on karsittu minimiin ja muu maailma tuntuu pysähtyneen ympäriltämme, on monilla ollut aikaa pysähtyä itsensä ääreen. Jotkut ovat voineet haaveilla pysähtymisestä jo useita vuosia sanoen, että sitten kun saan nämä tietyt asiat valmiiksi voin vihdoin hengähtää. Joillekin tämä eristäytyminen on se ”sitten kun” hetki, sillä nyt on pakko pysähtyä. Niille, joille rajoitusten toteuttaminen ja eristäytyminen ei ole tarkoittanut päinvastoin lisääntyvää touhotusta ja työtaakkaa, on tämä pakollinen pysähtyminen oivallinen hetki itsetutkiskeluun.

Kysymys kuuluukin: Kenen kanssa vietät suurimman osan aikaa elämästäsi?

Vaikka meillä on perhe, ystäviä ja rakkaita ympärillämme, olemme jokainen kuitenkin omassa elämässämme se ainoa henkilö, jota emme pääse minnekään pakoon. Emme ajatuksiltamme, tunteiltamme tai kokemuksiltamme.

Meillä on kyllä monia erilaisia tapoja paeta itseämme ja niitä me myös helposti toteutamme, usein huonoin tuloksin. Emme esimerkiksi haluaisi kohdata häpeän ja arvottomuuden tunteitamme, sillä ne ovat niin tuskallisia. Ennemmin kiillotamme ulkokuortamme erilaisten tavoitteiden tai saavutusten avulla ja toivomme epätoivoisesti, että muut hyväksyisivät meidät. Egon pönkittämisen perässä juostessa kuitenkin moni oikeasti arvokas asia, kuten aito läsnäolo muille ihmisille, jää jalkoihin tai ajamme itsemme loppuun niin, että keho pettää. Tavoitteiden asettaminen elämässä ei ole sinänsä huono asia, mutta tärkeää on myös se, mikä meitä ajaa eteenpäin. Joku taas tavoittelee täydellisyyttä niin kovin, ettei voi edes aloittaa haluamiaan asioita vaan alisuorittaa jatkuvasti ja siten lopulta pettyy itseensä ja elämäänsä. Tavalla tai toisella joudumme kohtaamaan riittämättömyytemme ja keskeneräisyytemme.

Saatamme peitellä aitoa itseämme miellyttämällä muita ja toteuttamalla heidän tarpeitaan, omien tarpeidemme sijaan. Joskus elämme muiden kautta niin vahvasti, että emme enää erota mihin toinen loppuu ja mistä oma itse alkaa. Katkeroidumme ihmissuhteisiimme, emmekä tiedä missä on vika, kun aina kaikissa muissa on jokin vika. Lopputulos on joka tapauksessa ikävä.

Löydämme aina ulkopuoleltamme kaikki ne vaikeat pelon, vihan sekä häpeän tunteet, joita emme itsessämme ole kohdanneet. Tähän pätee sanonta: Se koira älähtää, kenen kalikka kalahtaa. Jollet kestä naapurin hersyvää naurua, olet voinut tottua pidättelemään omaasikin.

Olen kuullut usein ihmisiltä, jotka eivät ole kyenneet kohtaamaan omia tunteitaan, että olen liian tunteellinen. On vaikea hyväksyä muissa sellaista, mitä itsessään ei ole hyväksynyt tai kohdannut. Olemme myös eläneet pitkään kulttuurissa, jossa tunteiden näyttäminen ei ole sallittua. Ainakaan minkään ikävän.

Olen myös itse sanonut usein ihmisille, jotka ovat taipuvaisia negatiivisuuteen, että he ovat raskaita, sillä omat surun ja vihan tunteeni ovat olleet pakattuna jossain, eikä minulla ole ollut kykyä vastaanottaa enempää. Itse surua kohdatessani taas olen kuullut vastineeksi samanlaisia kommentteja ihmisiltä, jotka haluaisivat viettää ennemmin aikaa iloisen ja reippaan minäni kanssa. Aina ei kuitenkaan voi olla kivaa. Ne pimeät ja ikävät asiat ovat yhtä tärkeä osa elämäämme, kuin valoisatkin. Yltiöpositiivisuuteen pakeneminen on myös eräänlainen selviytymiskeino. Sanotaan, että masentuneet hymyilevät eniten.

Olen vertaillut omien pelkojeni heijastamana itseäni muihin, ja sitten olen saattanut repiä heitä mielessäni alas. ”Ei tuo nyt niin ihmeellistä ole.” Tämä on meille kaikille tuttua kateuden kaavaa. On todella uuvuttavaa olla jatkuvassa kilpajuoksussa muiden kanssa, oli kyse sitten ammatillisista saavutuksista, koulutuksesta, rahasta, kauneudesta tai ihan mistä vaan. Kateus kertoo meille kuitenkin tärkeitä viestejä, joita on hyvä kuunnella.

Sanotaan myös, että sääli on sairautta. Se mitä yritämme pelastaa muissa, ovat oikeasti juuri niitä asioita, joita meidän pitäisi hoivata itsessämme. On helpompi olla kohtaamatta omia vaikeuksiaan ja paapoa sen sijaan jotakuta toista ”reppanaa.” Vuosien jälkeen saatamme havahtua katkerana asetelmaan, kun joku toinen vain ottaa ja itse jää vaille. Vaikka olemme aivan yhtä lailla olleet tilannetta luomassa ja kohdentaneet ongelmiamme muihin. Joskus kannattaa tehdä molemmille osapuolille palvelus ja alkaa ottamaan vastuu itsestään.

Monet itselleen ankarat ja vaativat ihmiset saattavat kokea suoranaista vihaa ihmisiä kohtaa, jotka laiskottelevat hyvällä omallatunnolla. Esimerkiksi siitä, kun joku toinen viettää lomaansa hyvillä mielin. Itsehän ei mitään lomia voi viettää, kun jonkun nämäkin hommat täytyy hoitaa, herranen aika. Marttyyrinä eläminen on varmasti vähintäänkin yhtä raskasta kuin kaikki edellä mainitut. Pohjimmiltaan marttyyrikin toivoo, että hänen loputon panoksensa, sisäinen arvonsa, tulisi huomatuksi ja kuulluksi. Vaikka näillä kahdella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sillä olemme lähtökohtaisesti ihmisinä aivan yhtä arvokkaita.

Oletko elellyt elämääsi ulkopuolista hyväksyntää jahtaavana suorittajana? Toisten elämää kadehtivana kyräilijänä? Ylemmyydentunnetta hakevana pelastajana? Itseään peittelevänä mielistelevänä huijarina? Tai marttyyrinä?

Älä huoli, vaikka nuo sanat kuulostavat ikäviltä, me kaikki teemme edellä mainittuja asioita, koska olemme ihmisiä. Lohdutukseksi, ei ketään ihmistä voisi edes koskaan määrittää vain yhdellä edellä mainitulla asialla. Erilaisissa tilanteissa meistä vain nousee esiin erilaisia selviytymistapoja.

Meille on annettu tämä yksi arvokas elämä, jonka ohjaksissa olemme. Se mihin suuntaan haluamme mennä, on erittäin tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on kysyä itseltään: Miten?

Itsetutkiskelu ei ole itsekeskeistä tai itsekkyyttä vaan oikeastaan palvelus. Voimme vaikuttaa muihin ihmisiin sekä ympäristöömme parhaiten itsemme kautta, omalla toiminnallamme. Samalla kun ymmärtää omia heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, ymmärtää paljon paremmin myös muita ihmisiä ja heidän valintojaan. Itseään kohtaan kannattaa olla utelias ja itseään kannattaa kohdella kuin parasta ystävää. Tutkimusmatkalla itseen ei tarvitse arvottaa asioita hyviksi tai huonoiksi, vaan antaa niiden vain olla sellaisina kuin ne ovat. Havainnoida kaikkea sitä mitä pinnan alla kuplii. Usein ikävinä arvotetut tunteet, kuten viha, voi kertoa käsittelemättömästä surusta tai katkeruus tärkeistä asioista, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet paitsioon kaiken muun, vähemmän tärkeän alle.

Itseään ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti. Jokainen vaikea, ikävä tai häpeällinen asia on yhtäläinen jonkun toisen kokemusten kanssa. Elämä on kaikille yhtäjaksoista harjoittelua. Kaikki tekevät täällä parhaansa juuri sen hetkisillä tiedoilla ja taidoilla ja faktaa on, että välillä se nyt vain menee siitäkin huolimatta ihan päin helvettiä.

Matka on pitkä ja toisinaan hyvin kivulias, mutta koska matkakumppanista ei eroonkaan pääse, kannattaa hänet oppia tuntemaan mahdollisimman hyvin.

Mitä mulle kuuluu?

Mitkä arvot ohjaavat elämääni?

Mitä peittelen ja häpeän itsessäni eniten?

Mistä asiasta koen katkeruutta?

Milloin koin, etten tullut kuulluksi niin kuin olisin halunnut?

Jos muut eivät olisi vaatimassa tai näkemässä, mitä asioita tekisin mieluiten?

Mistä saan eniten energiaa? Mitkä asiat saavat sisäisen liekkini lepattamaan?

Millaisista asioista haaveilin lapsena?

Milloin olin itseeni eniten tyytyväinen?

Jos saisin päättää ihan mitä vain, millaisessa tilanteessa olisin kolmen vuoden päästä tähän aikaan?