Eli pieni tilannekatsaus. Ja kerrottakoon heti alkuun, että näitä minun kirjoituksia ei kannattaisi missään nimessä lukea. Minun tapa katsella maailmaa ja ajatella asioista on ihan kamala ja kriittinen eikä mahdu laisinkaan tähän nykyiseen maailman menoon, ei sitten yhden ensimmäisenkään lokeroon ja jotta voisin purkaa itseäni ilman että minua tästä tuomitaan päätin aloittaa tämmöisen virtuaalipäiväkirjan.

Minä olen ihminen josta joko tykätään tai sitten ei tykätä- yleensä ei tykätä. Etenkään naiset, modernit ja varsinkaan nykyajan feminismiin taipuvat sellaiset. Vaikka meillä Suomessa on mielipidevapaus ja ääntä pitäisi mahtua maailmaan mielin määrin niin minun kohdalla, etenkin kanssaeläjille, on parhain, että pidän oman mielipidevapauteni oman pääni sisällä.. Tai ainakin niin hyvin kuin tuohon hiljaisuuteen keskustelutilanteissa tällä tahattomasti olemattomalla hienotunteisuudella pystyn. Joskus mietin, että olenkohan tipahtanut jostain ulkoavaruudesta tänne, mutta sitten löysin pari ihmistä jotka kävivät piipahtamassa minun elämässä ja kertoivat, että on aivan ok olla erilainen. Oli se erilaisuus sitten hyvää tai huonoa.

Tänä päivänä, 8.2.2022, olen reilu 32 vuotias nainen. Minulla on neljä ihan tervettä lasta 5-15 vuoden ikähaitarista ja joiden jäljiltä höpönassutehtaani onkin suljettu lopullisesti. Minä en harrasta mitään, eikä mulla ole mitään erityistaitojakaan. Olen varmaan ensimmäinen joka on jäänyt ilman synnyin lahjaa. Olen eronnut suhteesta kolmesti, ollut merkittävän määrän irtosuhteissa ja minua on väännetty ainakin 60%:in Kamasutran asennoista. Siinäpä on minun saavutukset ja menetykset jos noita eroja nyt menetyksiksi voi sanoa. Olen kotityöpalvelualan ihminen, minusta ei tule ikinä mitään suurta jos tilastotieteeseen ja perintötekijöiden vaikutuksesta tulevaisuuteen on uskominen ja olen sinut sen kanssa. En ole käynyt ulkomailla kuin yhden kerran, lokakuussa 2021, Inglesissä. Nautin laukuista, kengistä, mekoista, hopea/valko/harmaasta sisustuksessa ja kuohuviinistä. Niin ja seksistä, miehen painosta oman vartaloni päällä ja niistä karheista käsistä vaeltelemassa pitkin kroppaani. Olen köyhän perheen lapsi ja sieltä lienee peruja ainakin tuo kaiken materian palvominen.

Minulla on myös elämän lisämausteena vuosia kestänyt masennus sekä seksiriippuvuus jolle mulla ei ole tainnut olla aikomuksenakaan tehdä mitään. Masennuksen lääkitsemisen lopetin vuosi sitten, koska ne lääkkeet veivät minulta vähäsenkin kyvyn ajatella toisen tunteita joka ei taas ollut millään muotoa sopivaa näitten minun luontojaan sopimattomien ajatusteni kanssa. Tilanteet alkoivat eskaloitua erityisen pahoiksi, jos olin nauttinut leuallisenkaan liikaa kuohuviiniä.

Uudenvuoden aattona 2021 menin naimisiin mieheni kanssa ja viimeiset pari vuotta olenkin ihmetellyt elämää tämän hullun kurisen uusioperhekuvion ympäröimänä johon sisältyy myös mieheni viisi lasta, iältään 11-24 vuotiaita. Mieheni on minua 11 vuotta vanhempi ja me jotka vähänkään ollaan tätä elämää ajatuksen kanssa eletty tiedetään, että tämän päivän miesten keski-ikäisyys on syndrooma. Ainakin minun entisellä – ja nykyisellä miehellä jotka ovat saman ikäisiä.  He ovat kasvaneet aikuisiksi jonkunlaisessa murrosvaiheessa olevassa aikakaudessa jolloin meistä naisista alettiin muovailemaan yhteiskunnan sankareita joksi minä en itseäni tunnista, enkä kyllä lähipiirinkään naisia, enkä lähipiirin lähipiirinkään naisia. Ja kotona saadut lapsuusopit näillä tämän ikäluokan miehillä ovat niitä, että mies on perheen pää ja yhtä viisaskin kuin itämaan tietäjä ja naiset tekevät lapsia ja ruokaa. Eli maailma muuttuu ympärillä, mutta keski-ikäinen pysyy turvallisuussyistä jähmettyneenä paikoillaan, koska ei tiedä mihin suuntaan menisi. Kun on aika heittäytyä vapaalle ja parit karhut on kaadettu niin en ole varma kuuntelenko omaa miestäni vai peruslaisten prototyyppiä. Lisäksi tämä minun mies on vanhoillisuskovaisesta perheestä joka hämmentää tämän minun rakkaan keski-ikäiseni päätä hieman entisestään – uskoon uudelleen putkahtamista odotellessa! Mutta silti minun mies on maailman hyvä sydämisin ja mokatessaankin perimmäinen lähtökohta hänellä on ollut ainakin aikomuksena tehdä hyvää. Hän tahtoo uskoa kaikesta ja kaikista pelkkää hyvää, tällä minun skeptisyydellä tekeekin pahaa katso, kun hänen omat lähimmäiset häntä huijaavat. Ensimmäistä kertaa elämässäni koen pienessä mielessäni, että minulla on jokin tehtävä: suojella tuota siippaani hänen omalta sinisilmäisyydeltä. Minä en aina käsitä miten me ollaan naimisissa, kun mieheni on kova poika kaunistelemaan asioita ja minä taas muistutan turhankin ahnaasti asioiden huonoista puolista, mutta se ei meinaa sitä ettenkö minäkin kuitenkin silti toivoisi parasta.

Elämääni kuuluu myös lapsuuteni perhe, villakoira sekä kanssaeläjien ongelmat ja muka ongelmat. Tästä meidän perheestä löytyy mm elämän hallintaongelma, päihdeongelma, päihdeongelmasta juontavat liitännäisongelmat, vakava-asteinen uusavuttomuus, täydellinen kirjo erinäisiä mielenterveysongelmia, ongelmanuoruus juonitteluineen, naapurin Timo, ongelma exiä pari, ahdistuksen ja selkäkivun yhdistelmä joka tunnetaan myös toiselta nimeltä laiskuudeksi, sekä minulta omasta takaa löytyy käsittämätön määrä jakamatonta turhautumista, kiukkua sekä suuri tunne ettei tässä maailmassa tule hetkeä jolloin minua tultaisiin kuuntelemaan tosissaan.

Sitten minulla on myös kaksi pitkäaikaista ystävää J (liveystävä) ja S (puhelinystävä).

Ja viimeisenä, mutta ei sentään vähäisenä, asiana haluan kertoa että yksikään kirjoittamani pahasana lähimmäisistäni ei kuitenkaan kumoa sitä tosi asiaa, että voisin jättää kuohuviinin kokonaan pois mikäli se pelastaisi yhdenkään perheenjäseneni hengen. Niin paljon heistä pidän, vaikka en aina heitä ymmärräkään.