elämäni miehet #4 – tunteeton

Mätchättiin tunteettoman kanssa tinderissä pari vuotta sitten. Hän avasi keskustelun, ja jatkoimme sitä noin kuukauden itse sovelluksessa, ennenkuin hän edes ehdotti tapaamista. Tosin, viestejä ei välillämme lentänyt kuin toisinaan yksi, maksimissaan yleensä muutama per päivä. Tämä oli täysin uudenlainen lähestymistyyli minulle, koska olin itse tottunut siihen, että jos jonkun kanssa klikkaa, jutellaan heti sen todettuamme päivittäin ja yleensä paljonkin. Jollain tapaa kuitenkin tällainen hidas tutustuminen sopi siihen hetkeen. Mulla ei ollut kauheasti intoa deittirintamalla ja elämässä oli muutoinkin kiirettä, joten yksi viesti tuolloin ja toinen tällöin sopi minulle. Taisi siinä välissä olla jokin muukin seikkailu, mutta kun viestintä välillämme ei ollut muutoinkaan kovin aktiivista, ei kumpaakaan tainnut sen suuremmin ihmetyttää tai haitata parin päivän hiljaiselo. Viimein hän kuitenkin ehdotti että näkisimme, ja huomasin että jännitimpä kuitenkin, vaikka olin ajatellut, etten tästä sen suurempaa numeroa itsellenikään tee. 

Kun tapasimme ensimmäistä kertaa, tunteeton oli darrassa. Hän hörppäsi heti alkuunsa varmaan kolmanneksen kahvistaan, vaikutti vähän väsyneeltä, mutta oli kuitenkin halunnut tulla. Hän vaikutti itsevarmalta, mutta kuitenkin tuosta aikuisesta miehestä huokui pieni epävarmuus. Jälkeempäin osaisin varmaan tulkita sitä uuden ihmisen kohdalla vähän eri tavalla, mutta silloin koin pienen arastelun vain söpönä, suloisena piirteenä. Keskustelumme soljui kasvokkain eteenpäin hyvin, molempien silmäkulmassa oli pilkettä ja puheissa pientä flirttiä. Istuimme kahvilassa tunnin, toisen, kolmannen. Lopulta se alkoi tyhjentyä ja kahvilahenkilökunta alkoi asettelemaan lasiovia paikalleen, joka vähän viesti siitä, että oli aika lähteä. Tunteeton saattoi minut bussilleni, ja halasimme pitkään. Sanoimme molemmat jotain sen suuntaista, että näkisimme mielellämme jatkossa. Lähdin kotiin vähän ihastuneena, iloisena äskeisestä kohtaamisesta.

Jos ei vielä ole tullut selväksi, olen maailman huonoin tekemään oikein minkäänlaisia aloitteita. Jätän ne lähes aina miesten käsiin. Selitän sitä jollain tyypillisellä tekosyyllä kuten, että toisen pitää tykätä minusta tarpeeksi halutakseen yrittää, tai jotain muuta yhtä pätevää. Olin aina tottunut siihen, että hyvin menneiden kahvihetkien tai muunlaisten ensideittien jälkeen mies laittaa viestiä nopeasti, mieluiten vähintäänkin samana iltana. Kerran tapaamani mies oli laittantut minulle viestiä jo kotimatkallaan, jonka hän siis taittoi autoa ajaen, josta minulle kyllä tulin vähän ristiriitaiset fiilikset. Kuitenkin, en tämän asian suhteen ole ikinä tykännyt mistään pelaamisesta, mistään sellaisesta, että pitäisi odottaa joku x määrä aikaa ennenkuin voi laittaa viestiä. Omasta mielestäni jos kemiat kolahti, kumpikaan ei varmasti ole pettyneitä jos yhteydenpitoa jatketaan nopeasti tapaamisen jälkeen. Tunteeton teki kuitenkin poikkeuksen. Samana iltana ei kuulunut mitään. Heräsin seuraavana aamuna ja vilkaisin puhelinta: ei mitään. Ei vielä iltapäivälläkään. Aloin jo epäilemään itseäni täysin: olinko lukenut häntä täysin väärin? Olinko kuitenkin ollut meistä se ainut, joka oli viihtynyt? Hämmennyin, ja minua alkoi harmittaa koko homma. Koskaan en ollut tulkinnut signaaleja niin väärin, että mielestäni hyvin meneen tapaamisen jälkeen ei minuun otettaisikaan ollenkaan yhteyttä. Lähdin lenkille, juoksin harmeja pois. eipä sitten. Jossain vaiheessa lenkkiä kuitenkin huomasin, että puhelimen yläriville oli ilmestynyt tuttu ilmoitusmerkki. Liu’utin sitä alaspäin ja huokaisin jollain tapaa eniten ehkä helpotuksesta: hän laittoi viimein viestin.

Ajattelin, että tämä näin hitaasti eteneminen vauhdittuisi sitten, kun olisimme nähneet ensimmäisen kerran, mutta olin väärässä. Olin ensimmäistä kertaa tekemisissä ihmisen kanssa, joka todellakin oli huonon laittamaan viestiä, ja teki niin harvoin. En vieläkään tiedä täysin, johtuiko se hänestä, minusta vai vaan molemmista. Ehkä molemmista. Saimme aikaiseksi ja sovittua seuraavan tapaamisen vasta noin kuukauden päähän edellisestä. Totesin itsekseni, että jos nämäkin deitit käymme istumassa vain  jossain muutaman tunnin yhdessä, pääsemme yökyläilytreffeille ehkä ensi joulun aikoihin, ja nyt elettiin sentään kesää. Heitin siis ilmoille ehdotuksen siitä, jos tunteeton tulisikin minun luokseni, kun viimein molemmille sopiva päivä oli löytynyt. Mulla oli vapaapäivä, joten vietin sen siivoillen, ja ostinpa kotiin kukkiakin. Ruusut maljakossaan pöydällä toivat aina oman tunnelmansa, jotenkin tuli heti paljon naisellisempi ja kotoisampi olo. Istahdin sohvalleni odottamaan. Puolisen tuntia, sitten hän olisi täällä.

Kun hän tuli luokseni oli valoisaa. Istuimme sohvallani, juttelimme kaikesta ja nauroimme yhdessä. Tunnit kuluivat. Aloin vähän epäilemään, että saisinko ollenkaan tätä tapausta tekemään aloitetta läheisyyden suhteen. Ilta hämärtyi, ja hän kävi laittamassa keittiöni valot päälle, jotta sohvalleni saakka välittyi juuri sopiva tunnelmavalaistus. Tunteeton istahti takaisin vierelleni sohvalle. Ja viimein. Tuijottelimme toisiamme hetken silmiin, hän hymyili ja kurotti kasvonsa lähemmäs minua. Olin jälleen hänen suhteensa hyvin helpottunut. Viimein. Suudelma oli hyvä, ja sitä seurasi useampi muukin. Painoin pääni hänen kainaloonsa, ja tunsin rentoutumisen aallon hyökyvän meidän molempien läpi. Muutaman suutelusession myötä asiat eskaloituivat tarpeeksi, ja siirryimme jatkamaan sängylle. No etenihän tämä viimein.

Tiedättekö, kun koette vahvaa niin fyysistä kuin psyykkistä kemiaa jotain kohtaan, olette odottaneet sitä jo ihan hetken, ja sitten pääsette viimein sen tyypi kainaloon sänkyyn? Se fiilis oli läsnä hyvin vahvana seuraavina hyvin monena tuntina. Nukuin pää vasten tunteettoman rintakehää, ja aina välillä hän puristi minut tiukemmin lähelleen. Jos olisin kissa, olisin kehrännyt tyytyväisyydestä. Seuraavana aamunakaan hänellä ei ollut kiire mihinkään. Nautimme toistemme läheisyydestä, läpikotaisin. Vasta iltapäivän tunteina hän puki päälleen ja lähti. Suutelimme hyvästiksi monta kertaa, ja jälleen lupailimme että näemme vielä. Kuuntelin söpöimpiä rakkauslauluja mitä sen päivän kuumimpien hittien joukosta löytyi ja hymyilin kuin hangonkeksi koko kauppareissun ajan. Palatessani kotiini kierähdin sängylleni haaveilemaan. Kuinka hän olikaan ehkä vain maailman komein ja hurmaavin. Mietin itsekseni, että tämä tyyppi todellakin vaikutti nyt lupaavalta.

Yllätys yllätys, seuraavaan tapaamiseen kuitenkin meni taas hetki, ei tosin ihan kuukautta tällä kertaa. Viestittelimme jonkin verran, joskus, mutta se puoli välillämme ei oikein vieläkään lähtenyt lentoon. Lähdimme samana iltana omien ystäväporukoidemme kanssa, ja vaikka päädyimme eri baareihin, tunteeton heitti jo vihjauksen yhteisistä jatkoista. Yön kääntyessä pikkutunneille olin ehkä pienesti humalassa, ja ehkä pienesti kyseenalaistanut hänen kiinnostustaan viestein, heittäen jotain siihen suuntaan. Hän yritti vakuutella, että on kiinnostunut, tietenkin. Ignoorasin, ja hän lähetti uudestaan viestiä. En kuitenkaan jaksanut olla enää baarissa kovin pitkään, joten hain takkini ja lähdin ulos. Ulkona satoi kaatamalla. Hän ei ollut vastannut viimeisimpään viestiini. Päätin seisahtua hetkeksi katoksen alle, ennenkuin suuntaisin päättäväisesti yksin kotimatkalle. Laitoin hänelle viestin siitä, ei millään lailla painostavan, lähinnä ilmoitin, että minua alkoi väsyttää ja lähtisin nyt kotiin. Jostain syystä kuitenkin halusin vielä muutaman minuutin seistä siinä ja odottaa hänen vastaustaan. Puhelimeni akku alkoi olla loppumassa, joten tiesin, että kohta mahdollisuutemme yhteiseen yöhön olisivat ainakin tällä kertaa täysin luetut. ”Ei ku mä lähen narikkaan tästä just. Mennään yhessä”. Viestin saapuessa puhelimeeni väsymyksestäni ainakin suurin osa katosi, ja vaihtui innostukseksi. Nostin takin pääni päälle sateensuojaksi, ja lähdin kävelemään kohti baaria, jossa tiesin tunteettoman olevan viettämässä iltaansa. Sen ovien luona oli rakennustelineitä, joten jäin niiden suojiin odottamaan. Hetken päästä hän saapuikin, ja lähdimme yhdessä bussille kohti Pitäjämäkeä. Hänen asuntonsa oli vähän sotkuisa, perus sinkkumiehen yksiö. 

Heräsin hänen kainalostaan seuraavana aamuna jopa ilman darraa. Läheisyys tuntui hyvältä. Ennen tätä iltaa olin  jo vähän heittänyt toivoani menemään, että tästä tulisikin jotain. Nyt ne toiveet nousivat taas. Uskoin taas, että tässä oli sitä jotain. Vaikka kommunikointimme vähän ontui, varsinkin jos emme nähneet, niin kyllähän tämän jotain täytyi merkitä, että hänen läheisyytensä tuntui näin hyvältä. Hän lähti töihin, minä skippasin luennon ja menin kotiin. 

Tästä meni taas useampi viikko enemmän tai vähemmän hiljaiseloa, petyin taas. Tyypillisenä äkkipikaisena luonteena poistin jo hänen numeronsa, päätin että se olisi siinä, en minä tällaiseen ryhdy. Mutta. Parin viikon päästähän laittoi taas viestiä, kyseli miten oli mennyt. Hän sai edelleen perhoset lentelemään vatsanpohjassani. Mietin hetken. Eihän mulla nyt oikeastaan ollut mitään painavaa syytä heittää tätä roskiin, hän nyt oli vain vähän huono pitämään yhteyttä. Ei se ollut vakavaa. Ehdotin näkemistä, sovimme sen loppuviikolle. Ehkä se nyt viimein lähtisi tästä.

Hänen asuntonsa oli tällä kertaa siisti, selkeästi siivottu. Nojauduin automaattisesti saapuessani antamaan tervehdyspusun. Tunteeton kyllä vastasi siihen, mutta vaikutti vähän yllättyneeltä. Sivuutin sen mielessäni, ja istahdin hänen vierelleen. Seuraavat tunnit sujuivat samalla tavalla kuin meidän toinen tapaamisemme minun luonani. Me vain istuimme ja puhuimme. Hämmennyin pahasti. Oliko hän tosiaan jostain näin epävarma tai arka, miksi hän ei vaan nappaa minua kainaloonsa ja suutele? En tullut tänne vain vaihtamaan kuulumisia sohvalla ilman mitään läheisyyttä, en halunnut väleistämme sitä. Menin vessaan kiroilemaan itsekseni, sinä aikana päätin jo että voisin lähteä vaikka kotiin nukkumaan, kun ei tästä nyt taida tulla kummempia. Mietin jo sanoja mielessäni. Tullessani pois vessasta hän oli kuitenkin istuutunut sängylle, pyysi minut viereensä. Vihdoin alkoi tapahtua. Vaikka olin vieläkin vähän hämmentynyt ja pettynyt siitä miten ilta oli alkanut, se alkoi helpottaa. Tietyistä, mielihyvää tuottavista syistä.

Seuraavalle päivälle olin sopinut jo aiemmin ajoissa menoa, joten kävin vain nopeasti tunteettoman luona suihkussa ja lähdin käymään kotonani ennen sitä. Lähtiessäni hän istui sohvan käsinojalla. Nojauduin häntä vasten, otin hänen kasvonsa käsiini ja suutelimme pitkään. Se tuntui taas todella hyvältä. Lähtiessäni kävelemään kohti bussipysäkkiä, hymyilin itsekseni. Mietin, että mitä niin koukuttavaa tuosa ihmisessä on, että olin näin koukussa. Mietin myös meidän mahdollista jatkoamme, että voisikohan tästä tulla jotain. Ehkä. Mahdollisesti. 

Seuraavan kerran näimme taas yöelämässä. Olimme jälleen ulkona omien kaveriporukoidemme kanssa, tällä kertaa samassa baarissa. Olin tällä välin taas poistanut hänen numeronsa, yrittänyt vakuuttaa itselleni ettei tämä ollut tarpeeksi, ettei tämä toiminut. Kun hän kuitenkin laittoi taas sinä iltana viestiä, en voinut olla vastaamatta. Baarissa yritin keskittyä ystäviini ja olla pälyilemättä ympärilleni. 

Olimme baaritiskillä, ja näin sivusilmällä hänen olevan lähellä. Vedin syvään henkeä, pysyin rauhallisena ja jatkoin juttua ystäväni kanssa, en halunnut että hän huomaisi että huomasin hänet. Jos nyt hän edes huomasi minua. Sydämeni syke koveni. Pian tunsin hellän taputuksen olkapäälläni. Hän oli siinä. Näyttelin yllättynyttä, mutta olin taas helpottunut siitä, että hän huomioi minut. Se tuntui erittäin hyvältä.

Hetki myöhemmin löysin itseni tanssilattialta, suutelemasta tunteetonta. Uppouduin taas häneen aivan täysin, totaalisesti. Halusin hukkua noihin käsivarsiin, olla niiden pitelyssä aina. Olin niin täysin totaalisen ihastunut, vaikka olinkin yrittänyt vain muutamaa tuntia aikaisemmin hokea itselleni jotain muuta.  Annoin huolieni olla, ja vain keskityin nauttimaan. Miksikäs ei. Tämä tuntui hyvältä, tämä tuntui oikealta. 

Tunteeton lähti hetken päästä takaisin ystäviensä luo, minä menin omieni luokse hehkuttamaan äskeistä. Olin niin innoissani. Ajattelin, että voisimme toki viettää vielä osan illasta erillään, mutta pidin jo automaattisena sitä, että jatkamme samaan osoitteeseen yöksi. Tietysti menisimme. Parin tunnin päästä aloin jo itse olla valmiina lähtemään, näin hänet kauempana juttelemassa hänen ystävänsä kanssa. Menin hänen luokseen, ilmaisin että haluaisin lähteä. Hän nyökkäsi, sitten uppoutui kuitenkin takaisin keskusteluunsa. Hämmennyin vähän. En tiennyt mitä muutakaan tehdä, joten jäin vähän etäämmälle odottamaan. Kai hän kohta tulisi, tai tulisi ainakin sanomaan jotain. Odotin hetken, odotin toisen. Tunteeton ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi lähdössä. Yritin hakea katsekontaktia, hän pakoili sitä. Tai sitten häntä ei kiinnostanut. Otin jo muutaman askeleen takaisin omia ystäviäni kohti, mutta käännyin vielä katsomaan. Tunteeton ja hänen ystävänsä kävelivät narikkaan päin, heidän keskellään joku nainen, jota en tunnistanut, josta he molemmat pitivät selän takaa kiinni. Hän ei edes vilkaissut minuun. Tuntui, kuin sydämeni olisi vedetty raastinraudan läpi. Erona vain se, että osa minusta pitänyt vain ajan kysymyksenä milloin näin käy. Milloin joudun pettymään vihdoin tarpeeksi, todetakseni että se oli nyt oikeasti tässä. Nyt oli selkeästi se hetki.

Laitoin tunteettomalle vielä viestin, asiallisen kysymyksen. Ei vastausta illalla, ei vastausta aamulla, ei koko seuraavana päivänä. Laitoin sitten perään, että voi nyt poistaa mun numeroni, en halunnut jättää hänelle enää mitään takaovea, jota tulla taas kolkuttelemaan parin viikon päästä. Hän oli osoittanut jo tarpeeksi sen, että ei meillä ollut tässä käsissämme nyt mitään mistä kannattaa edes mitään yrittää rakentaa. Tai no, hän ei tainnut sitä ajatella edes mahdollisuutena oikein missään vaiheessa. 

Tunteeton ei ikinä vastannut minulle. Unfollasin hänet Instagramissa, kiukun ja pettymyksen puuskissani poistin tykkäykseni jokaisesta hänen kuvastaan, en halunnut linkittyä häneen enää mitenkään. Muutamaa päivää myöhemmin huomasin hänen tehneen samoin. Minua huvitti. Hän käyttäytyi, kuin häntä ei kiinnostaisi, ei olisi kiinnostanut ollenkaan, mutta ei tuollaista asiaa silti huomaa sattumalta. Olin rikki, en ehkä edes niinkään romanttisten tunteitteni takia, vaan lähinnä arvostuksen puutteesta. Se loukkasi minua kaikista pahimmin. Vannoin, etten ikinä enää vilkaisisikaan hänen suuntaansa. 

Seuraavat kuukaudet menivät aika tuuliajolla. Yritin kaikkeni saada hänet irti mielestäni, pois takaraivosta. Se oli vaikeaa, tunsin että olin tämän ja kaikkien aikaisempien pettymyksien jälkeen ihan loppu. Toisaalta mua vaivasi myös ihan hulluna se, ettei setvitty asioita. Se häiritsi, ja paljon. En tiedä oliko kyseessä juurikin tuo, että asioita ei ikinä puhuttu auki vai mikä, mutta joku tuossa ihmisessä, tilanteessa ja asioissa oli sellaista, että otin siipeeni erittäin pahasti. Outoa, koska emme koskaan hengailleet tai edes pitäneet yhteyttä niin kauhean tiiviisti. Ehkä siinä oli nimenomaan kyseessä se, että hitaasti edenneet asiat olivat saaneet minut unelmoimaan ja haaveilemaan aina näkemisien ja juttelemisien välillä, ja vaikka olin melkein kokoajan kyseenalaistanut koko juttua, koko homman tuleminen ryminällä alas ilman mitään syitä ja selityksiä todella loukkasi minua.

Parin kuukauden päästä hän tuli taas vastaan Tinderissä. Minua kylmäsi ja menin paniikkiin. Suljin sovelluksen sekunnissa. Vedin henkeä, avasin sen uudelleen. Nyt se tarjosi jotakuta muuta. Swaippailin varovaisesti, pelokkaana. Siinä hän taas oli. Tiesin, että minun olisi pitänyt heittää hänet vasemmalle niin nopeasti kun vain pystyn, mutta en tehnyt niin. Hetken mielijohteesta laitoin oikealle. Match. Helvetti. Olin samalla innoissani, että kirosin itseäni syvimpään hornaan. Samalla minua suututti hänen toimintansa. Jos en kerran kiinnostanut, miksi laittaa oikealle. Suljin sovelluksen, ja yritin keskittyä muuhun.

Viikon tuijottelin tuota matchia puhelimessani, kumpikaan meistä ei avannut puheenvuoroa. Minun teki mieli kysyä vain että miksi. En pystynyt, en halunnut. Tuli ilta, kun lähdin taas ystävieni kanssa ulos. Juttelin useamman lupaavan ehdokkaan kanssa niin Tinderissä, kuin baarissakin. Silti, kun lähdin sieltä kotiin, kaivoin puolimatkassa kotiin puhelimestani tutun matchin, ja avasin keskustelun pelkällä kysymysmerkillä. Viidentoista minuutin päästä hyppäsin taksiin, joka vei minut tunteettoman luokse. Kirosin itseäni, kirosin jo viesteissä suoraan häntäkin. Kun pääsin perille, joka toinen asia jonka sanon oli kiroamista siitä, miksi olin siellä. Silti olin. Nautin vielä viimeisestä yöstä yhdessä, vaikka tiesin, ettei minun olisi pitänyt tulla. Jossain mielenhäiriöissäni mietin jo, että jospa tästä tulisikin ihan kiva fwb juttu. Joo ei.

Seuraavana päivänä laitoin hänelle viestin siitä, että olin pahoillani siitä, että olin ollut niin hankala, sadatellut niin paljon. Ei vastausta. Siinä vaiheessa oli kuulkaas lähellä, ettei tavarat lennelleet. Olin vihainen, vihaisempi kuin melkein koskaan ennen. Miksi olin antanut itseni ihastua tuollaiseen ihmiseen? Onni onnettomuudessa oli se, että tuolla kertaa tajusin oikeasti, etten haluaisi olla tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa. En enää ikinä.

Ja se päätös kyllä piti.