Tinder – kaiken pahan & hyvän alku ja juuri
Mä tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Noin mä oon aatellut noin miljoona kertaa, kaivanut puhelimen käteen, avannut Tinderin ja alkanut swaippailemaan. Vielä pari viinilasillista kylkeen niin kyllähän sormi viuhuu, keskusteluja lähtee liitoon, ja ne ajatuksetkin laukkaa karkuun jonnekkin uusille seuduille, ainakin hetkeksi. Juuri niin, kuin oli tarkoitettu. Jotain säpinää, jotain uutta. Jotain, mikä ei vielä voinut satuttaa, jotain minkä ottaa kevyellä asenteella hiuksiaan heilauttaen. Jotain kevyttä, jotain aikaisemmista ajatuksista harhauttavaa.
Tinder on kyllä nykyajan loistokeksintö, tavallaan. Se oli mulle vuosia kuin eräänlainen viihdyke, peli jota pelata. Myönnän, että olin myös superhuono käyttämään sitä, ainakin jos kysytään suurimmalta osalta mua matchanneistä. En koskaan aloittanut itse keskusteluja, ja vain jos mulla oli se tietty pilke silmäkulmassa-fiilis jaksoin tai kiinnosti ylipäätään vastailla muille. Se tosin kyllä vaihteli välillä, ja suurimpina deitti-intoiluvaiheina ihan saatoin vastata pitkälti kaikille. Kaikessa viihdyttävyydessään kuitenkin suurimmaksi osaksi se oli juurikin sitä mulle: viihdyke. Vitsit miten hauskaa oli selata profiili toisensa jälkeen, heittää oikealle tai vasemmalle sen mukaan miltä tuntui.
Ehkä sillä myös välillä tuli paikattua yleistä yksinäisyyttään. ei vain semmoista läheisyyden tai romanttisen vipinän kaipuuta. Koti-ilta kului nopsaan kun pisti Netflixin pyörimään, otti puhelimen käteen ja alkoi pelaamaan. Vasen, vasen, vasen, hei mikäs tää…okei ei vasen, oikea, vasen, oikea. Mä en tiedä pysyisikö siinä mukana kenenkään laskupää, jos yrittäisin miettiä kuinka monen ihmisen kanssa oon edes jonkinlaisia keskusteluja käynyt siellä. Ja mitä tindertreffeihin tulee – ne on sitten jo ihan oma lukunsa. Niihin voidaan mennä ja perehtyä sitten paremmin joku toinen kerta.
Suurimman osan ajasta en edes tiennyt mitä sieltä Tinderistä hain. Koin todella ahdistavana joidenkin lähettämän kysymyksen alkututustumisen nurkilla: ”Mitä sä haet täältä?” ja hyvin usein se keskustelu oli sitten sillä kyssärillä kuollut ja kuopattu. En edes tiedä, miksi se oli mulle niin luu kurkkuun ja suuri turnoff. Ehkä siksi, että oon aina itse ollut ennemmin semmonen go with the flow -tyyppi, enkä halua lätkiä mitään leimoja ihmsiin, ennenkuin oon ottanut niistä jotain selvää. Mun mielestä se, mitä hakee ja mitä haluaa on täysin ihmiskohtaista. Joo tietty, jos oot 100% parisuhdeihminen, niin semmonen kevyt flirtti-fb-fwb -levelit ei ehkä sytytä missään ihmisessä, ja on helppo sanoa sitten että joo parisuhdetta. Ja sitä kai mä itsekin hain suurimman osan ajasta. Osittain saatoin epäröidä kysysmystä myös siitä syystä, etten halunnut myöntää itselleni, että halusin kuitenkin niin palavasti että joku tulisi, kaappaisi kainaloon, rakastaisi ja sanoisi että sä oot nyt mun. Se ei mennyt yksiin mun independent strong woman -shown kanssa. Toki varsinkin toisinaan olin myös tyytyväinen olooni ja elämääni sinkkuna. Silti se oli vaikea kysymys vastata, koska tuntui, että keskustelun tulevaisuus riippui ihan siinä. Joko vastaat oikein ja pääset jatkoon, nousemaan seuravalle levelille, tai vastaat väärin ja putoat pelistä pois. Tämän takia myös usein pudotin meidät molemmat sillä hetkellä pois toistemme pelilaudoilta jättämättä kysymyksen roikkumaan ilmaan, ilman vastausta.
Yleensä ne, joiden kanssa juttu oikeasti luisti, löytyi aika ensimetreillä keskusteluissa. Huumori ja mitä huonoimmat ja oudoimmat aloituslainit yleensä uppos muhun parhaiten. Kyllä mä vaan oon sitä mieltä, että jos mies saa naisen nauramaan, ollaan jo päästy hyvin alkuun. Näin siis tälleen omasta, heteroseksuaalisesta näkökulmastani katsottuna, ymmärtänette pointin vaikkette samaa seksuaalisuutta itse edustaisikaan. Oon kuullut monelta tutulta eri mielipiteiden edustamista: jotkut tykkää siitä, että keskustellaan kunnolla jo Tinderin chatissä, jotkut haluaa viedä jutun vielä pidemmälle wa/snap-levelille ennen näkemisiään, ja joillekin kolme päivää keskustelua ilman deittejä on jo tosi paljon. Itse kuuluin ehkä enemmän tohon ekana mainittuun, mutta oon mä joskus solminut tinderdeitit ihan lennosta suunnilleen tunnin päähän siitä, kun mies laittoi mulle ekan viestin. Toisaalta tossa nopeammassa toimintatavassa on juurikin se hyöty, ettei kumpikaan ehdi muodostaa toisesta oman päänsä sisällä kauheasti sen suurempia kuvitelmia, ja on helppoa aloittaa tavallaan täysin puhtaalta pöydältä. Toisaalta taas, musta tuntui että tollasilla deiteillä harvemmin pääsi semmoisen alkututustumisen ja kevyen läpänheiton sijaan syvemmille vesille, kun oli vielä niin paljon asioita, joita ei toisistamme tiedetty. Sitten taas jos perusasiat oli jo käyty läpi viestein ja jopa mahdollisesti jotain syvempää, oli kasvokkain helpompaa ja nopeampaa heittäytyä jopa ihastuksen pyörteisiin.
Joskus taas se syvällisempi keskustelu toi myös esiin sen, että se kemia ja omalla painollaan vaivattomasti etenevä keskustelu eivät edenneetkään ihan siihen suuntaan kun itse halusi. Toisesta alkoi paljastua sellaisia puolia, jotka saivat mut kohottelemaan kulmiani puhelimen näyttöä tuijotellessani, miettimään että hetkonen nääh. Pari kertaa myönnän, että tämän tyyppisissä keskusteluissa oon tehnyt jotain niinkin aikuismaista ja kypsää, kuin ghostannut. Mun mielestä toisen ihmisen torjuminen on ehkä kamalimpia juttuja ikinä joten joo, joskus oon vaan halunnut välttää sen.
Todellakin siis kaikessa niin hyvässä kuin pahassakin, Tinder tarjoaa mun mielestä huisin hyvän väylän tavata ja jutella semmoisten ihmisten kanssa, joiden kanssa saatatte jakaa kotikaupungin, mutta johon ei tulisi sattumalta törmättyä missään muualla, ja vaikka jotenkin vielä tulisikin, Tinderin alkuasetelma molemminpuolisesta kiinnostuksesta on se, minkä päälle on suht helppoa alkaa rakentaa jotakin. Vai mites teillä, minkälaisia kokemuksia muilla on Tinderin käytöstä?