elämäni miehet #1 – nallekarhu

Varmaan meidän jokaisen elämässä on eri vaiheissa erilaisia ihmissuhteita, erilaisia ihmisiä, ja niihin erilaisiin ihmisiin muodostuu erilaisia siteitä. Useimmin siitä toisesta osaa sanoa sen, että soveltuuko paremmin friendzonelle vai voisiko tässä olla rahkeita jonnekkin romanttiselle puolelle. mutta ei aina. Joskus se on alusta loppuun epäselvää, silläkin lailla, että kummallakaan ei välttämättä ole edes sen suuremmin intoa yrittää selvittä, että miten sen haluttaisiin olevan.

Sanotaan tätä tapausta nyt vaikka vähän lällysti nallekarhuksi, koska se mulle tulee ensimmäisenä mieleen kyseisen ihmisen olemuksesta ja läsnäolosta mun elämässäni. Me kohdattiin yhteisten tuttujen kautta baarissa, ja ensihetkistä lähtien meillä luisti keskustelu todella vaivattomasti. Mun mielenkiinnon oli siinä vaiheessa kuitenkin kiinnittänyt toinen ihminen, joten mun ajatukseni tän ihmisen suhteen oli aluksi vain tutustumisessa silleen ystävä-tutava-levelillä. Nallekarhu sai mut kuitenkin nauramaan ensihetkistä lähtien, joten viihdyin seurassa, eikä mua ollenkaan haitannut, että vietettiin iso osa illasta kahdestaan jutellen. Silti täytyy myöntää että mä yllätyin täysin, kun yhtenä hetkenä tunsin tyypin käden asettuvan mun selän taa, hakien hetken sopivaa paikkaa ja pysähtyen sitten mun vyötäisille. Hetkonen. Muistan miettineeni hetken siinä että mitäs tässä nyt, mitenkäs tämä tälleen. Yleensä kuitenkin jos joku sellainen, jolta ei ollenkaan halua läheisyyttä alkaa sitä hakemaan, tulee vastareaktio selkäytimestä aika suoraan. Tässä tilanteessa mun ei tehnyt mieli ollenkaan kiemurrella pakoon, vaan jäin siihen. Ehkä yksi mun hämmennystä lisänneistä tekijöistä oli se, että Nallekarhu oli hyvin erityyppinen ihminen millaisiin olin ennen kiinnittänyt huomiota ja ihastunut. ”Mennäänkö tanssimaan” hän kuiskasi mun korvaan, ja seuraavissa hetkissä meidän kohtalo oli ainakin johonkin suuntaan sinetöity. 

Mä tykkään itse olla naisellinen nainen, joten jossain määrin luontevasti usein vaadin miehestä myös sitä, että hän on sitten miehekäs mies. Hartialeveyttä ja munaa, niin henkisesti kuin muillakin tavoilla. Ei pelkästään semmosta naistennaurattajameininkiä, vaan nimenomaan sitä, että mies osaa myös itse tehdä aloitteita, ja uskaltaa tavoitella. Nallekarhun kanssa kun siirryttiin yhdessä tanssilattialle, tilanne meni aika nopeasti luonnollisesti läheiseksi. Sitä mä en kyllä ikinä unohda, miten hän nosti mut siellä tanssilattian reunalla seinälle, ja suuteli niin, ettei kenellekkään jäänyt mitään epäselvyyksiä. Ja tossa hetkessä kyllä – mä olin myyty. Jos olin aiemmin vähän epäröinyt, että riittääkö meidän kemiat mihinkään muuhun kuin friendzonelle, kaikki epäröinnit olivat nyt tiessään ja tiesin sen, että mä lähden tän tyypin matkaan tänä yönä. En voisi olla lähtemättä.

Vähän ennen meidän tapaamista mun elämässä oli tapahtunut isoja muutoksia. Isot muutokset johti siihen, että olin vähän hukassa kaikista suunnista. En tiennyt, mitä elämässäni miesten suhteen juuri silloin halusin, en tiennyt mitä etsin. Olin vielä niin nuori ja näiden asioden suhteen kuitenkin suht aloittelija, etten oikein tainnut tietää edes mitä voisin haluta. Tästä syystä ja toki tapaamisillan kulun ja päättymisen takia Nallekarhun tapaamisen jälkeen jätettiin homma ilmaan, ja ehkä molemmat ajatteli asian olleen vähän semmoinen yhden illan hupi. Että moikataan jos nähään vielä, mutta ei mitään sen kummempia.

Samoissa porukoissa pyöriminen johti kuitenkin siihen, että törmättiin uudelleenkin muutamaa kuukautta myöhemmin. Mulla oli siinä samana iltana ollut sutinaa vähän toisen ihmisen kanssa, mutta hetkeksi palatessani toisten ystävieni luo, joiden porukassa Nallekarhu oli myös viettämässä iltaa, eräs mun ystävistä kuiskasi mun korvaan jotain, mikä yllätti ”Se taitaa vähän olla mustasukkainen”. Hämmennyin täysin. Miksi, miten, mitä? Toisaalta tiesin, ettät tyyppi oli aivan ihana, mutta silti mun ajatuksissani se oli jo jätetty jossain määrin sinne yhenillanjutun tasolle. Hetket kului, tilanteet eteni, ja yhtäkkiä tajusin, että Nallekarhun käsi oli mun reidellä. Muutama hetki myöhemmin oltiinkin jo tanssilattialla taas yhdessä lähekkäin. Joo no, se toinen juttu sitten vähän kaatui siihen, yllättäen.

Siitä illasta lähtien ollaan pidetty yhteyttä aktiivisesti. Välillä monta kertaa päivässä, välillä, tosin aika harvoin, on mennyt jopa päiviä, kun ei olla sanottu toisillemme mitään. Nallekarhusta tuli yhtäkkiä omalla tavallaan yksi mun läheisimmistä ystävistä, mutta se ei kuitenkaan varsinkaan aikanaan tosiaankaan ollut pelkkää ystävyyttä. Oli lukuisia hetkiä kun molemmat mietti omilla tahoillaan että hei, mikä homma. Pari kertaa siitä yritettiin myös jotain puhua, mutta eihän siihen selkoa saatu oikein koskaan. Toisaalta, ehkei aina tarvitsekaan. Ei kaikkien ihmisten tarvi aina olla niitä elämän suurimpia rakkauksia tai kaikista kipeimpiä opetuksia. Joskus yksinkertaisesti ihanaa on se, että joku on siinä, sun tukena, ja sä voit luottaa siihen, mutta sun ei kuitenkaan toisaalta tarvitse stressata tai miettiä että mitä jos tää homma kusee ja jättää tyhjän päälle, koska se ei ollut sellaista. Okei, toisaalta se oli myös ehkä sitä, että oli joku siinä vierellä, joku siinä tarjolla niin pitkään, kun itse etsi jotain kunnolla säväyttävää. Ei, en mä vieläkään oikein tiedä mitä se oli. 

Meillä oli pitkiäkin kausia, kun oltiin ihan täysin sillä friendzonella. Pysyttiin kartalla ainakin suunnilleen toistemme elämästä, jaettiin kuulumisia ja haettiin toisistamme tukea jos harmitti. Aina jos jommalla kummalla oli jotain deittisäpinää, käytettiin näistä henkilöistä kuin sanattoman sopimuksen solmimisen kautta termiä ”yks kaveri”. En oikeastaan tiedä edes miksi, tai kumpi syy siinä painoi enemmän: se, että halusi suojella toista siitä, ettei loukkaa vai se, ettei halunnut vielä sulkea raollaan olevaa ovea meidän väliltä kunnolla myöntämällä rehellisesti, että tässä on nyt jotain muutakin. Vaikka pidettiin paljon yhteyttä, ei nähty paljoa, eikä kumpikaan tuntenut olevansa tilivelvollinen toisilleen. Toisaalta mua huvittaa myöntää, että tämän ihmisen kanssa mulla on varmaan ollut syvin ja pitkäkestoisin läheinen ystävyyssuhde vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Muutamaan otteeseen aiemminkin mulla on ollut joku läheinen miespuolinen ystävä, mutta ne kaatui aina aika nopeasti siinä vaiheessa, kun toiselle tuli tunteita. Nyt niitä tavallaan kuitenkin oli jollain levelillä molemmilla, joten se ei ehkä ollut niin ongelma. Ainakaan suurimman osan ajasta.

Yhden tällaisen pidemmän friendzone-kauden päättymisen muistan kaikista parhaiten. Tilanteeseen liittyi (jälleen kerran) juhlintaa ja alkoholia, ja kohdattiin tosi pitkästä aikaa niissä merkeissä ihan kasvokkain. Tai ei vielä kohdattu, mutta molemmat tiesivät, että oltiin samassa paikassa nyt samaan aikaan. Viattomia viestejä lensi suuntaan tai toiseen, molemmat pysytteli omissa porukoissaan. Sitten jossain vaiheessa mä itse päätin (ja ihmisenä joka tuskin ikinä on tehnyt mitään aloitteita koska oon ärsyttävä ihminen heh tää oli aika iso asia) että nyt. Laitoin Nallekarhulle, että pitäiskö meidän nähä, ja vastaus lennähti takaisin vain hieman nopeammin, kuin itse mies oli yhtäkkiä mun edessä. Siinä tilanteessa ei tarvittu sen kummempia sanoja tai ihmettelyjä, vaan sulin niille käsivarsille, niiden syleilylle ja hänen suudelmilleen sanomatta sanaakaan. Tuntui, kuin olisi tullut kotiin. Seuraavana aamuna herätessä vierekkäin en muista tarkalleen mistä tai mikä sen kertoi, mutta Nallekarhusta huokui niin vahvasti onnellisuus ja tyytyväisyys siitä, että mä olin siinä.

Tuosta yöstä lähti semmoinen vaihe, kun me käytiin lähimpänä sitä, että meistä olisi voinut tulla jotakin. Molemmilla heräsi tunteet tosi vahvasti, ja yhteenkuuluvuuden fiiliksiltä ei voitu välttyä. Me vähän kierreltiin, kaarreltiin ja mietittiin. Mitä tässä nyt on, mitä me halutaan että on. Mutta jotain ainakin ihan varmasti tässä on. Mulla alkoi varsinkin olla aika semmonen now or never -fiilis. Jos tää ei nyt tästä lähde, se ei lähde koskaan. Maalailin ruusuisia haavekuvia, vaan välillä ravistaakseni itseni hereille todellisuuteen. 

Me käytiin niin lähellä. Me molemmat tunnettiin se, mikä hellyys, välittäminen ja ihastuminen meidän välillä voimistui ja leimusi jokaisesta pienestäkin hipaisusta. Miten jokainen sen toisen lähettämä viesti toi hymyn huulille ja pieniä perhosia vatsanpohjaan. Miten tuntui siltä, että juuri tältä tän pitääkin tuntua. Miten me molemmat taidettiin miettiä sitä, että ei toisen ihmisen lähellä voi tuntua näin hemmetin hyvältä ilman, että siinä on jotain mihin kannattaa keskittyä ja mitä vaalia, kunnes…

Kylmää. Taas vähän kylmää. Siinä vaiheessa, kun tajusin, että Nallekarhun mielestä käytiin liian lähellä, ja hän otti muutaman askeleen taaksepäin, mä kirosin ja pitkään. Oltiin menty yli jonkun tietyn rajan, että olisin enää osannut korjata ryhtiäni ja lähteä kävelemään joko taas sillä aurinkoisella friendzonella, tai sitten vain kokonaan irti ja eri suuntaan. Mä kyllä yritin. Jätin vastaamatta viesteihin, selasin sitä tinderiä ja hain harhautusta. Koin, etten voinut enää omalle sydämelleni tehdä sitä, että jatkaisin tällä polulla eteenpäin. Mua harmitti, suututti, ja tunsin itseni vähän loukatuksi. Miksei se haluakkaan olla mun kanssa? Samaan aikaan pyörittelin päässäni kysymystä siitä, että halusinko mä tosissani olla sen kanssa.

Tiesin jo silloin jollain tasolla, että Nallekarhun kanssa seurustelu ei ainakaan olisi ollut vaivatonta. Mulla oli vahva tunne siitä, että me oltiin muutamissa asioissa vähän eri levelillä, ja vaikka kyseessä oli maailman suloisin ja luotettavin ihminen, en silti tosissani uskonut siihen, että meillä olisi ollut joku aurinkoinen tulevaisuus. Silti, en voinut sille mitään, että varsinkin kun jokainen juttu ”yhen kaverin” kanssa aina kariutui, löysin itseni kömpimästä takaisin tutuksi ja turvalliseksi tulleseen kainaloon ja elättelemästä toisinaan ajatuksia ja haaveita siitä, että mitäs jos me oltaisiinkin vaan me. Ja sitten taas toisessa hetkessä jätän vastaamatta viesteihin, ja päätän itsepäisesti unohtaa hänet – ja jaksan pysyä päätöksessäni sen max kaksi päivää. Tuntui ettei hommalle saatu kunnon alkua, mutta ei myöskään kunnon loppua. Toisen vieressä, kainalossa ja sängyssä oli aina niin hyvä, tuttavallisen turvallinen ja hyvä olo, mutta sitä ei silti osattu tai haluttu koskaan viedä sen pidemmälle.

Mulle se jäi ehkä ikuiseksi mysteeriksi, mitä meillä oli. Mikä se oli, mikä sitoi meitä yhteen välillä niin tiiviisti, mutta veti aina irralleen, erilleen ennenkuin ehdittiin liimaantua toisiimme kunnolla. Välillä selitin sen itselleni sillä, että oltiin liian hyvin ystäviä, että oltaisiin haluttu riskeerata sitä kunnolla pyrkimällä kohti parisuhdetta: mitä jos homma olisikin levinnyt käsiin, eikä sitten oltaisi voitu pelastaa edes sitä ystävyyttä? Tai ehkä se oli vain molemminpuolinen vaisto siitä, ettei juttu tulisi kuitenkaan oikeasti toimimaan, joten pyrittiin vain nauttimaan siitä mitä oli, ja pitämään kiinni ystävyydestä. Jokatapauksessa, mun ja Nallekarhun stoori oli juurikin se, mikä mulle tuli ensimmäisenä mieleen kun mietin, että haluan ensimmäiseksi alkaa kirjoittaa postaussarjaa mun elämäni miehistä. Nallekarhu on ollut niistä yksi olennaisin, ehdottomasti.