elämäni miehet #3 – herkkis part 1/2
Me tavattiin herkkiksen kanssa juuri niin, miten en neuvoisi ketään tinderdeittejä tai muita nettituttuja tapaamaan. Oltiin kirjoiteltu tinderissä muutama päivä, siirrytty whatsappiin ja sovittu tapaaminen aika nopsaan, siis mun mittapuulla. Tää tapahtui aika nopeasti hymykuoppamiehen jälkeen koska joo – halusin muuta ajateltavaa. Meidän sovittuna tapaamispäivänä olin siskoni kanssa kahvilla, kun yhtäkkiä herkkiksen nimi pongahti soiton muodossa ruudulle. Panikoiduin, koska koen kuuluvani siihen ikäpolveen jolle puhelimessa puhuminen on aivan demoni, ainakin 20-vuotiaalle minulle, ja varsinkin ihmisten kanssa, joita en vielä oikein tuntenut. Nappasin puhelimen käteeni ja singahdin jonnekkin muualle Kampin syövereihin puhumaan. Herkkis ehdotti, että jos kahvittelun sijaan näkisimmekin hänen luonaan. Jaahas. Vai semmoset deitit. Ehkä jossain muussa hetkessä olisin tajunnut pitää pääni ja todeta että hei, ei, mutta tällä kertaa päätin suostua. Olkoon sitten sellaiset deitit.
Jännitin taas hurjasti – yllätys yllätys. Omasin yleisesti ottaen hyvän suuntavaiston, mutta tällä kertaa tunsin olevani hukassa, kun hyppäsin pois bussista jossain kohtaa Pohjois-Haagaa ja aloin tähyilemään ympärilleni. Herkkis oli sanonut tulevansa minua vastaan. Jännitin taas, että tunnistaisinko ja löytäisinkö hänet, oliko edes tullut oikeaan paikkaan. Hetken tuijoteltuani ympärille huomasin tien toisella puolen seisovan pitkän, rotevan miehen, joka vastasi hyvin kuvamateriaalia, jota olin nähnty aiemmin. Ylitin tien hänen luokseen, ja halasimme tuttavallisesti.
Yleensä tykkään sopia ekat deitit ravintolaan tai kahville ihan siitäkin syystä, että alun mahdolliset hiljaiset hetket peittyy sitten helposti paikan taustahälyyn, eikä tarvitse olla kummallekkaan niin intiimillä alueella, kuin omassa kodissaan jonkun aivan uuden ihmisen kanssa. Tai toisaalta voi olla vähintään yhtä outoa olla sen toisen omalla alueella täysin uutena tuttavuutena. Muutamia suoria kotideittejä oon siltikin aikanani kokeillut, ja jokaisella kerralla se on pitkälti mennyt niin, että tuntikausia jutellaan siinä sohvalla ja mietiskellään, että oiskos jo sopiva aika siirtyä lähemmäs, vai siirrytäänkö ollenkaan. Oon itse kyllä ollut aina vahvasti sitä mieltä, että toiseen ihmiseen tarvitsee ensin kunnolla tarttumapintaa ja kuulostella miltä se toinen siinä vieressä vaikuttaa, ennenkuin haluan intoutua esimerkiksi pussailuun, mutta tietty poikkeuksiakin voi aina tulla vastaan…
Herkkiksen kanssa heti alkuunsakaan ei tuntunut kiusalliselta. Olihan ilmassa tietty jonkin uutuuden jännitys, mutta se karisi viimeistään siinä vaiheessa kokonaan pois, kun maksimissaan vartin sohvalla istuskelun jälkeen hän sanoi suoraan, että hänen tekisi mieli suudella minua. Ja niin siinä me sitten oltiin, alle puoli tuntia sitten toisemme ensimmäistä kertaa kasvokkain kohdanneet, pussailtiin herkkiksen sohvalla kuin viimeistä päivää. Ja mikä yllättävää ensipusuiksi, niistä tuntui heti löytyvän se kemia ja yhteensopivuus, intohimo. Vähän kyllä kävi mielessä että hetkonen, mitenkäs tässä näin kävi.
Mulle oli vähän haastavaa osata lukea herkkistä ja hänen motiivejaan, joten en oikein itsekään tiennyt miten asennoitua. Automaattisesti oletin, että koska kyseessä oli ensitapaaminen, jonka hän halusi sopia omaan kotiinsa, ja vielä siirryttiin pussailuasteelle niin nopsaan, niin kyseessä olisi varmaan vain yhden kerran ilo. Mutta sitten, herkkis vaikutti puheidensa puolesta olevan vähän eri maata. Kyllähän asiat kiinnosti, mutta ei omienkaan sanojensa mukaan halunnut kiirehtiä. Mä en itse vielä oikein osannut sanoa, mitä itse siitä ajattelin. Tulisiko tässä nyt kuitenkin tulevia tapaamisia? En osannut hahmottaa, että millä alueilla liikuttiin. Tiesin vain sen, että hänen seurassaan oli mukavaa, ja turvallista. Ja ihan pirun kuumaa.
Jäinkin puolivahingossa herkkikselle heti yöksi. Pyörittiin molemmat hereillä suunnilleen ikuisuus, tosin ihan kyllä jutellen. Pääosin ainakin. Herkkiksen taustalta löytyi rankkoja juttuja; sisko oli tehnyt itsemurhan puoli vuotta aikaisemmin, ja vanhemmat olivat niin ennnen kuin jälkeenkin riitaisan eron pistäneet työn useimmin lapsien edelle. Yö alkoi jo kääntyä aamun puolelle, kun olimme jakaneet jo toisillemme rankimmat ja kivuliaimmat asiat omista menneisyyksistämme. Ne keskustelut veivät meidät lähemmäs toisiamme, kuin mikään fyysinen kontakti olisi voinut. En vielä edes tiennyt tuolloin, mutta nuo hänen minun kanssani jaetut kipeät asiat herättivät minussa sellaisen hoivavietin, jota en edes tiennyt olevan olemassa. Halusin vain puristaa hänet lähelleni, ja saada hänet hymyilemään, tuntemaan olonsa hyväksi edes hetkeksi.
Nukuimme molemmat vain muutaman tunnin, mutta silti herätessäni haistoin jo makuuhuoneeseen pannareiden tuoksun. Olin viimeyön keskustelun aikana kertonut myös kevyemmän levelin asioita, kuten sen, miten omasta mielestäni banaanipannareiden voittanutta aamupalaa ei vain ole. Hän toi minulle aamiaisen sänkyyn, ja suukotti otsaani. Hymyilin, vaikka olin vielä vähintään puoliksia aivan unessa. Tuntui uskomattomalta, että olin valmistautunut tulemaan hänen luokseen ajatellen, että kyseessä olisi varmaankin vain kevyttä hauskanpitoa, mutta todellisuus olikin ollut hyvinkin erilainen. Herkkiksen täytyi lähteä jo ajoissa töihin, joten hyvästelimme erotessamme eri bussipysäkeiden suuntaa. Kävelin täysin vaaleanpunaisessa sumussa itsekseni hymyillen bussille. Hän lähetti jo whatsapissa sydänemojeita. Olin taas aivan ihastunut.
Seuraavina päivinä meillä meni aikataulut ristiin ihan täysin. Hän teki paljon töitä, mulla oli koulua, opiskelijaelämää ja töitä. Soittelimme, viestittelimme, söpöilimme. Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt oikeasti jotain hienoa. Aloin jo vähän suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta, hän heitti jossain sivulauseessa maininnan siitä, kuinka tulevana keväänä voisimme lähteä yhdessä reissuun. Olin vähän hämmentynyt siitä, miten nopeasti tilanteet ja asiat olivat taas muuttuneet, mutta tyytyväinen. Tämä vaikutti lupaavalta.
Kolme päivää siitä, kun olimme aamuvarhaisella hyvästelleet toisemme tienristeyksessä, menin opiskelijabileisiin. Laitoimme luonnollisesti viestiä tuonakin aikana, ja koska omasin vähän huonon tavan kadota ja lähteä omille teilleni baareista, niin tein nytkin. Löysin jo puolenyön jälkeen itseni bussista, joka oli viemässä minua Pohjois-Haagaan. Herkkis oli minua tällä kertaa ihan bussipysäkillä saakka vastassa, nauroi ja sanoi että näytän söpöltä siinä, (vähintään vähän) hiprakassa seisoessani haalareissani. Kotonaan hän nosti minut syliinsä, riisui minut ja heitti sänkyyn. Nyt olimme selkeästi molempien mielestä odottaneet tarpeeksi kauan.
Seuraavana päivänä mulla olisi ollut luento, mutta skippasin sen mielelläni ollakseni vain hänen kainalossaan. Se tuntui huomattavasti paremmalta ajankäytöltä. Teimme taas pannareita, nautittiin vain toistemme lähellä olosta. Käytiin kaupassa, suudeltiin hyllyväliköissä ja naurettiin. Tuntui edelleen uskomattomalta, että löysinkin tällaisen ihmisen, niin sattumalta.
Muutama päivä myöhemmin kävimme syömässä ja leffassa, ihan oikeilla deiteillä. Herkkis puristi kättäni tiukasti varmaan puolet elokuvan kestosta, koska siinä käsiteltiin suht rankkoja juttuja, mistä hänellä oli myös kokemusta. Pidin hänestä kiinni kaksin käsin, puristin lähelleni ja halusin olla tukena. Niin paljon kuin vain kykenin. Se tuntui tärkeältä, tärkeimmältä asialta ikinä. Halusin vain, että herkkis tuntisi olonsa mukavaksi kanssani ja kokisi, että minuun voi luottaa, minuun voi tukeutua. Halusin vain, että hänellä ol hyvä olla. Kävelimme elokuvasalista bussipysäkille, ja lähdimme loppuillaksi hänen luokseen.