elämäni miehet #2 – hymykuoppamies
Me tavattiin hymykuoppamiehen kanssa vain kolme kertaa. Silti hän oli ehdottomasti yksi sellainen, joka jäi vahvasti kytemään ajatuksena, haaveena ja muistoina mun takaraivoon. Vaikka asiat meidän välillä oli olosuhteiden pakosta aikalailla alusta alkaen sillä mallilla, että ei meistä mitään loppuelämän pariskuntaa tulisi, me taidettiin molemmat haluta pitää kiinni ajatuksesta saada viettää edes maailman ihanin kesäromanssi.
Me löydettiin toisemme Tinderistä. Aikaisemmin sinä vuonna olin pari kuukautta tapaillut erästä henkilöä, joka oikeastaan oli ollut kaikkien epämääräisten säätöjen ja ollaanko vaiko eikö olla jotakin -juttujen jälkeen ensimmäinen varsinainen tapailusuhde. Silti kyseinen henkilö ei jäänyt mun mieleen mitenkään kovin erityisesti, en koe että hän olisi sen kummemmin ollut mulle mikään elämäni mies. Ehkä jollain tasolla vähäsen, mutta ehkä jollain tasolla tiesin aina, ettei meidän kemiat nyt niin kolahtaneet yhteen. Mutta niin, asiaan. Kuitenkin tuon tapailujutun jälkeen olin aika ulalla. En ollut koskaan ennen kokenut niin selkeää ja suoraa pettymystä, joten tottakai se vähän heilautti venettä. En oikein tiennyt missä seilasin: olisinko valmiina uuteen juttuun, hainko vain harhautusta vai mitä. Jostain syystä kuitenkin joku ilta venytin Tinderin etäisyysvalikkoa äärimmilleen, ja aloin swaippailemaan. Olin kyllästynyt kotikaupunkini tarjontaan, vaikka sitäkin riitti. Jossain vaiheessa hän tuli vastaan. En muista ensireaktiotani, muistan vain sen, että keskustelu soljui heti sujuvasti eteenpäin. Hymykuoppamies ehdotti tapaamista seuraavalle viikolle, ja epäröiden suostuin siihen. Hän alkoi jo seurata minua instagramissa, jonka feedistä jonain päivänä keskustelumme alkamisen ja tapaamisen välillä huomasin, että hän oli käynyt pääsykoereissulla Tukholmassa. Ai. Vaikken ollut päässyt kuvitelmissani ja haaveissani vielä yhtään tulevia deittejämme pidemmälle, tuntui silti hassulta ajatella, että tässä on nyt heti alkuunsa iso mahdollisuus siihen, että hän lähtee tulevaisuudessa menemään, kauas. Toisaalta se myös hämmensi mua: pedattiinko tässä nyt mahdollisimman hyvin vain riemuisaa yhden kerran tapaamista? ”Joo sori, mä lähen kohta muualle niin ei viiti alottaa nyt mitään” olisi ilmeisesti hyvin mahdollinen vaihtoehto tähän väliin.
Ennen meidän tapaamistamme mä join muutaman lasin viiniä. Jännitin ihan hulluna. Ehkä yhden liikaa, koska piti aluksi ehkä pikkusen skarpata. Jännitin aina tinderdeiteillä myös sitä, että mitä jos en tunnista. Mitä jos haahuilen sokeana ympäriinsä, enkä osaa bongata oikeaa ihmistä. Löydettiin kuitenkin toisemme vilkkaalta aukiolta nopeasti. Hymykuoppamies hymyili. Halattiin, ja lähdettiin istuskelemaan läheiseen puistoon. Mua jännitti edelleen. Juteltiin kaikesta, perheistä, ystävistä, elämästä, opiskelusta, eläimistä, haaveista, suunnitelmista. Muutaman tunnin päästä hän poimi maasta heinänkorren ja kutitteli sillä mua. Nauroin, ja hymykuoppamiehen leveä hymy heijastui suoraan häneen silmiinsä. Jännitys oli muuttunut innostukseksi, joka tuntui mahanpohjassa saakka. Olin unohtanut kaiken muun, ja keskityin vain häneen. Ei enää tarvittu sen suuremmin edes keskustella, tulisiko hän minun luokseni vielä ainakin jatkamaan keskustelua. Hän asui toisessa kaupungissa, joten tapaamisien järjestäminen ei olisi niin helppoa. Oli helpompaa jatkaa tätä yhtä. Ja myös, koska meistä kumpikaan ei missään nimessä olisi malttanut vielä kääntyä ja lähteä eri suuntiin sen päivän osalta.
Kun vihdoin päästin mun asunnolle, pienen kotiesittelyn jälkeen istahdettiin sohvalle. Puistossa alkanut leikkimielinen kiusoittelumme jatkui, ja sähkö välillämme kasvoi. Nähdessäni hänen hymynsä ja hymykuoppansa, en voinut itsekään muuta kuin sulaa hymyyn. Muutaman hetken päästä aloin jo odottamaan innoissani sitä, mikä hetki välillämme johtaisi ensimmäiseen suudelmaan, koska niin voisi tapahtua hetkellä millä hyvänsä. Tämänkin asian suhteen olin periaatteellinen hölmö, ja pidin kiinni siitä, että miehellä pitää olla uskallusta tehdä aloite ensimmäiseen suudelmaan. Varsinkin näin jälkikäteen myönnän täysin, että tuolla periaatteella vain päästin itseni vapaaksia asiasta kuin koira veräjästä.
Hymykuoppamies ehdotti minulle, että voisinko hetken hieroa hänen hartioitaan, ne olivat kuulemma jumissa. Tein työtä pyydettyä, ja yritin hillitä innostustani hänen istahtaessaan eteeni, ja nojautuen lähelle minua. Keskittymiskykyni oli aivan jossain muualla, kuin hymykuoppamiehen harteilla. Minun hieroessani hetken hänen harteitaan, hän lupautui vastapalveluksena hieromaan omiani. Vaihdoimme paikkoja, ja tällä kertaa minä istahdin hänen lähelleen. Minulle – kuten ainakin ystäväpiirini perusteella aika monelle naiselle, kaulan ja niskan alue on suhteellisen herkkä. Voin itse ainakin vakuuttaa, että kaikki niskan ja kaulan alueelle annetut hellyydenosoitukset ovat ehkä parasta huumetta minkä tiedän. Hymykuoppamiehen sormet hyppivät taitavasti harteillani, ja tunsin sähkön välillämme yltyvän. Hetken ehdin jo miettiä omien periaatteideni rikkomista ja sitä, että kohta en vain enää malta odottaa pidempään. Pian kuitenkin tunsin, miten hellät sormet niskassani vaihtuivat pehmeisiin suudelmiin. Huusin sisäisesti nautinnosta, ja meinasin räjähtää välillämme lentävistä kipinöistä. Nautin niskasuudelmista hetken, jokaikisellä solullani, kunnes mun oli aivan pakko kääntää päätäni, ja antautua ensimmäisiin suudelmiimme. Ehdottomasti elämäni parhaimpia ensisuudelmia, todellakin.
Koko tuota hetkeä seurannut ilta oli yhtä taianomaista hohtoa. Tuijoteltiin toisiamme silmiin, suudeltiin, harrastettiin hyvää seksiä, syötettiin toisillemme viinirypäleitä, naurettiin ja suudeltiin lisää. Tuntui kuin olisin ollut jossain romanttisessa transsissa, enkä voinut ymmärtää sitä, miten hyvin meidän kehomme sulautuivat kerran toisensa jälkeen yhteen. Tuntui, kuin muuta maailmaa ei enää olisi ollut olemassakaan. Oli vain me.
Sitten tuli seuraava aamu. Hymykuoppamiehen kainalosta oli maailman ihaninta myös herätä, ja muistan vahvasti sen tunteen, kuinka aamiaispuuroa keitellessäni hän tuli pikkuisessa keittiössäni taakseni, ujutti kätensä vyötäisilleni ja puristi minut hänen lähelleen. Siinä hetkessä oli kaikki. Tiesin kuitenkin jo siinä vaiheessa, että seuraavaan tapaamiseemme menisi pitkään. Hymykuoppamies oli juuri lähdössä reppureissaamaan kesäksi Aasiaan, joten seuraava tapaaminen lyötiin lukkoon hieman arastellen kahden kuukauden päähän. Meidän molempien mielessä taisi kaikesta ihanasta taianomaisuudesta huolimatta kyteä pieniä, tosin hyvinkin realistisia pelkoja: tulisiko sitä seuraavaa tapaamista ollenkaan? Riittikö viimeisen 20 tunnin magia pitämään meidät molemmat siinä ajatuksessa, niin tulisi vielä käymään, kokonaiset kaksi seuraavaa kuukautta?
Seuraavan kahden kuukauden aikana mun mielessä kävi lukuisia ja taas lukuisia erilaisia ajatuksia hymykuoppamiehen suhteen. Kannattiko vaiko eikö, pitäisikö vaiko eikö. Toisaalta tiesin sisimmässäni sen, että jos hän vain Suomeen palatessaan olisi halukas tapaamaan, en miettisi hetkeäkään. Toisaalta toisinaan hain itselleni jonkinlaista harhautusta, koska en kokenut henkisesti kestäväni sitä, jos itse vain odottelisin Suomessa vain tajutakseni, että odotan turhaan. Laitoimme pitkälti päivittäin viestejä, ja niistä jokainen sai aina minut hymyilemään riemuidiootin lailla kuin ekaa kertaa ihastunut teinityttö. Odotin ja odotin. Päivät tuntuivat liikkuvan aivan liian hitaasti, vaikka jokainen niistä aina toikin minut lähemmäs kahden kuukauden loppumista.
Odottelun aikana tuli ilmi myös eräs iso asia: hymykuoppamies pääsi kuin pääsikin Tukholmaan kouluun. Olin oikeastaan odottanut sitä kokoajan, tiesin että hän pääsisi. Toki se kuitenkin toi vielä lisää kysymyksiä ja epäilyksiä ilmaan: hän muuttaisi nyt pysyvästi toiseen maahan, monen tunnin päähän. Oliko tässä järkeä? Vai särkisinkö vain sydäntäni tietäen tulevan lopputuloksen, jos näkisin häntä vielä uudelleen? Muistan erään kerran, kun olen kävellyt baarista kotiin keskellä yötä. Kuuntelin musiikkia ja itkin, mietin etten voi antaa niin tapahtua. En voi asettaa itseäni siihen asemaan. Pelotti, pelotti hyvin paljon. Kunnes ehkä viikkoa myöhemmin puhelimeeni tuli viesti, kun tuo kahden kuukauden ajanjakso alkoi olla lopuillaan. Viesti siitä, että kahden viikon päästä hän olisi Helsinki-Vantaalla, ja seuraavan vuorokauden siitä varaisi mielellään minulle. Jos vain tahdoin. Kuten aikaisemmin olin epäillyt että näin tulisi käymään, en epäröinyt innostunutta vastaustani hetkeäkään.
Jos olin ensimmäisellä tapaamisellamme jännittänyt, toisella kertaa se oli vielä jotakuinkin potenssiin kymmenen, vaikkakine erilaista jännitystä. Ehkä suurin kysymys mun mielessäni oli se, että mitä jos me molemmat pistettäisiin tälle tapaamiselle ihan luonnottomat odotukset? Mitä jos meidän eka tapaamisemme olikin vain huikeaa uutuudenviehätystä, joka nyt rapisisi liian korkealle pistettyjen odotuksien mukana maahan heti alkuunsa. Mitä jos olimme odottaneet tätä hetkeä vain todetaksemme, että olimme romantisoineet sitä ihan turhaan? Minuutit tuntuivat tunneilta, kun seisoin saapuvien aulassa jännittyneenä. Ihmisiä alkoi virtaamaan ovista ulos, ja tunsin jokaisen sydämeni lyönnin koko kehollani. Vihdoin ovista käveli tuttu hahmo, jonka suu levisi heti hymyyn minut nähtyään. Ja ne hymykuopat. Ryntäsimme toisiamme vastaan, ja suutelimme kerran, ehkä kolmesti tai viidesti. Lähdimme kävelemään bussille päin hänen käsi lanteillani, ja tunsin oloni vain niin kokonaisvaltaisen onnelliseksi, vaikka välillä kävelyrytmimme sotkeutuikin ja näytimme hassuilta. Sillä ei ollut väliä. Millään muulla kuin hänellä ei ollut väliä.
Jos ensimmäinen tapaamisemme oli ollut taianomainen, tuo toinen kohtaaminen ja sen jälkeen yhdessä vietetty vuorokausi oli vielä jostain ihan toiselta leveliltä, toisesta universumista. Katsottiin mun luona mun lempileffaa, keskeyttäen sitä aina välillä, kun tuli oleellisempaa tekemistä. Nautittiin toistemme läsnäolosta ja läheisyydestä, ihan vaan siitä että se toinen oli nyt siinä. Kuunneltiin akustisia versioita rakkauslauluista, naurettiin, suudeltiin. Hän piti mua lähellään, suuteli mun niskaa ja kertoi olevansa onnellinen siitä, että ollaan tavattu. Pidettiin mörkö nimeltä Tukholma kaapissa, eikä välitetty siitä ollenkaan. Keskityttiin vain ja ainoastaan toisiimme, ja nauttimaan siitä, mitä meillä oli. Se oli unohtumatonta.
Seuraava aamu tuli taas liian pian. Myöhäiseksi venähtäneen aamupalahetken jälkeen hymykuoppamiehen oli jo taas lähdettävä. Saatoin hänet bussiterminaaliin saakka, ja suutelimme vielä hyvästiksi noin sata kertaa. Tiesin, että hän oli tullut Suomeen vain viikoksi hoitamaan muuttonsa. Tiesin myös sen, että tuolle viikolle meillä oli molemmilla muita velvotteita ja menoja, sekä vielä lisänä se fakta, että hymykuoppamies asui vielä sen hetken toisella paikkakunnalla. Jätettiin seuraava tapaaminen siis auki, mikä ei yhtään helpottanut hyvästien jättämistä.
Lähes viikko tuosta tapaamisesta perjantai-iltana viestin. Tiesin, että hymykuoppamiehen lento olisi seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin. Hän sanoi, että oli ostanut extempore junaliput, ja oli jo matkalla. Minun luokseni. Että hän ei kuulemma voisi lähteä vielä näkemättä minua kerran, sanomatta kunnolla hyvästejä. Sydämeni oli pakahtua helpotuksesta, koska se oli ainoa asia, mitä niin palavasti sillä hetkellä elämässäni halusin. Tuntia myöhemmin seisoin rautatieasemalla vastaanottamassa ihmisen, jonka kanssa pääsin viettämään vielä yhden ikimuistoisen illan, yön ja aamun. Kumpikaan ei tainnut nukkua muutamaa tuntia enempää, koska tällä kertaa yön ihanuudessa oli läsnä myös tieto siitä, että kohta hän lähtee. Silti se ei vähentänyt yhteisen ajan hohtoa yhtään. Lähinnä sai mut puristamaan ton ihmisen mun lähelle vielä tiukemmin.
Seuraavana aamuna lähdettiin yhdessä lentokentälle. Samassa paikassa, missä oltiin noin viikkoa aikaisemmin kohdattu riemukkaan jälleennäkemisen merkeissä, annettiin nyt hyvästit. Varmaan meistä molemmat tiesi ainakin osittain ja jollain tasolla, että se oli nyt tässä. Minä en ainkaan missään mielessä kokenut itseäni kaukosuhdemateriaaliksi, varsinkaan tässä vaiheessa, kun olimme vielä alkuihastuksen maailman kauneimmilla asteilla. Silti meistä kumpikaan ei halunnut myöntää, tai edes ollenkaan ajatella sitä, että tässä oltiin varmaan viimeistä kertaa kasvokkain. Hän lähti turvatarkastukseen, minä kotimatkalle bussille. Kuuntelin samoja biisejä, mitä me olimme kuunnelleet illalla ja yöllä. Kyyneleet tulvivat silmiini automaattisesti, enkä edes yrittänyt pidätellä tai peitellä. Kotona kaaduin sänkyyni, lakanani tuoksuivat vielä ihan hymykuoppamieheltä. Hän oli jo laittanut viestiä, itkin lisää. Maailman kaunein kohtaaminen.
Hetki yritettiin pitää yhteyttä, mutta se punainen lanka vain oheni ja alkoi katkeilla. Hetken päästä meillä molemmilla oli jo jotain uutta. Silti hän jäi takaraivooni vahvemmin, kuin melkein kuukaan muu. Vielä vuodenkin jälkeen mietin, miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisimmekin jatkaneet edes samassa maassa, välimatkan mutta hyvin inhimillisen sellaisen päässä toisistamme. Toisaalta, juuri tuolla tavalla se jäi mulle lempeänä opetuksena ja muistutuksena mieleeni siitä, että maailmasta löytyy myös niitä ihmisiä, jotka kutittelevat vatsanpohjassa perhosten lailla, ja joiden kohtelu ei satuta. Kuka tietää, jos olisimmekin jatkaneet samaa polkua, ja pilanneet kaiken kuukaudessa, tai kahdessa. Tai vuodessa. Vaikka mieleeni jäi pyörimään pitkäksi aikaa vahva mitä jos, se oli silti maailman kaunein ja ihanin sellainen. Olin niin kiitollinen hetkistä, jotka saimme jakaa yhdessä, vaikka silloin tuntuikin siltä, että niitä oli aivan liian vähän. Mutta, onneksi oli edes ne muutama.