elämäni miehet #3 – herkkis part 2/2

Olen aina ollut sitä mieltä, että jutussa kuin jutussa, ihmisten täytyy pystyä luottamaan toisiinsa. Kaikki toisen ihmisen viestejen lueskelu tai tekemisten kyttäily oli aina merkki siitä, että nyt ei mennyt hyvin. Kuitenkin, en voinut välttyä näkemästä siitä, kuinka minun vieressäni istuessani ihminen, jonka kainalossa olin, kaivoi puhelimensa esiin ja avasi sen edessäni. Puhelimen ilmoitukset olivat täynnä ilmoituksia tinderkeskusteluista. Eikä mitään ensimmäisiltä viesteiltä vaikuttavia hei moi uu oot komee -settejä, vaan selkeästi viestejä keskusteluihin, joita oli käyty jo hetken. Minua vähän kylmäsi. Ei siinä, eihän me oltu sovittu mitään siitä, etteikö saisi olla mitään tai ketään muuta. Silti minua hämmensi se, etten itse enää ollut avannut koko sovellusta ensimmäisen tapaamisemme jälkeen, eikä minulle olisi tullut yöllisten keskustelujemme jälkeen edes mieleen hakea muuta seuraa. Päätin kuitenkin sysätä ajatuksen syrjään, ja nauttia tästä. Ehkä hän tarvitsi vain kauemmin aikaa siihen, että kokisi olonsa kanssani tarpeeksi turvalliseksi, ettei haluaisi pitää verkkoja vesillä. Tiesinhän, että itsekin hain herkästi harhautusta mielelleni, jos minulla oli epävarma olo jonkun kanssa. Ehkä se oli jotain sellaista.

Menimme hänen luokseen, ja kaikki tuntui taas toimivan paremmin kuin hyvin. Makasin hänen kainalossaan sohvalla, ja samalla tapaa kuin muutamia tunteja aikaisemmin bussissa, en voinut välttyä siltä, että näin hänen kädessään olevasta puhelimesta muiden naisien nimiä ilmoituspalkissa. Niin tinderissä kuin whatsapissa. Minua kylmäsi taas, vähän enemmän. Totesin käyväni vessassa, ja tultuani takasiin en enää mennyt takaisin kainaloon. Minua hermostutti. Ensimmäistä kertaa tapaamisestamme kaipasin hymykuoppamiestä aivan tosissani. Hänen seurassaan minun ei tarvinut tuntea oloani toisarvoiseksi. Joka kerta, kun herkkis kaivoi puhelimensa käteensä, oletin nyt automaattisesti, että sillä oli tekemistä jonkun toisen naisen kanssa. Ahdistuin. Herkkiksellä oli seuraavana aamuna taas töitä, minullakin luento. Yritin vielä urhoollisesti hymyillä, suukottaa häntä ja todeta, että menen tänään omaan kotiin nukkumaan, niin saamme ainakin molemmat nukuttua. 

Seuraavat päivät ensimmäistä kertaa kyseenalaistin, että mihin tässä oli lähdetty. Herkkiksellä oli ollut rankkoja vuosia, joiden johdosta hänen itsetuntonsa ei varsinaisesti ollut kovin korkealla. Samalla, kun itse epäröin, että olinko hänen mielessään oikeastaan olleenkaan se varteenotettavin yksilö ja mahdollisuus, jouduin kuitenkin puskemaan häntä ylöspäin viestien voimalla, kun hän meinasi murentua. Yhtenä iltana viestit menivät niin vakavaksi, että jo vähän pelkäsin, että selviäisikö hän kotiin turvassa. En uskaltanut nukahtaa, vaan tuijotin puhelimen näyttöä taukoamatta. Kerroin tästä ja peloistani eräälle miespuoliselle henkilölle, jonka kanssa olimme pariin kertaan joskus käyneet ulkona, mutta todenneet, että kemiaa ei löydy ja parempi olla ystäviä. Hän oli heti ja suoraan sitä mieltä, että juokse. Ei kenenkään kuulu näin nuorena joutua keskelle tuollaista. Siinä hetkessä kai jo osa musta tiesi, että hänen sanoissaan oli jotain perää. Koska kuitenkin asetelmamme oli yhteisymmärryksessäkin ollut sellainen, että hän olisi vielä voinut jatkaa ainakin kevyempää tapailua, leimasin sen kuitenkin omassa mielessäni todella kypsästi ja fiksusti mustasukkaisuudeksi. Ei hän tiedä meitä, ei hän ymmärrä.

Seuraavana päivänä, kun herkkiksen piti tulla mun luokse yöksi töiden jälkeen, jännitin iltaa. Siivosin, laitoin ruokaa, pistin kynttilät palamaan. Halusin vielä uskoa, että välillämme oli jotain niin spesiaalia, että sitä kannatti yrittää. Halusin yrittää. Tiesin, että hän pääsi yhdeksältä, ja ihmettelin, kun sitä ennen ei mitään kuulunut, mutta ajattelin, että ehkei hän töissä voinut aina vastata. Sitten kello oli jo varttia yli, eikä mitään ollut vieläkään puhuttu tulevasta illasta. Laitoin vähän ihmettelevää viestiä, mutta siihenkin vastausta tuli vasta melkein tunnin päästä. Kuinka hän ei nyt tänään pääsisikään, ei jaksaisi kuitenkaan olla hyvää seuraa. Vedin syvään henkeä, ja yritin ottaa asian rauhassa. Niimpä niin. Muistaakseni vastaukseni oli aikalailla tuota luokkaa, kun tästä väsymyksestä ei sitten voitu aikaisemmin ilmoittaa.

Minusta alkoi vielä enemmän tuntua siltä, että tää ei nyt ehkä ollut tosiaankaan hyvä juttu. Silti edelleen seuraavina päivinä aina hänen laittaessaan viestiä ja tarvitessaan tukea ja tsemppiä, minä jaksoin. Se välittäminen toisesta ja toisen hyvinvoinnista ei ollut kaikonnut mihinkään, enkä voinut olla huolehtimatta. Mitä jos kävisikin jotain jos en vastaisi, jos en tukisi? En halunnut edes ajatella sitä. Toisaalta tiesin myös, että se söi minulta itseltäni paljon energiaa. Samalla kun jouduin pohtimaan, että oliko tässä jutussa järkeä ja halusinko oikeasti olla tässä mukana, jouduin kuitenkin huolehtimaan kokoajan toisesta osapuolesta.

Siitä seuraavana iltana herkkis jopa oikeasti saapui paikalle. Yhteinen aikamme tuntui taas hyvältä, lämpimältä. Nukahtaminen meni molemmilla pitkälle yöhön, mulla vielä pidempään. Pyörin sängyssäni hän vieressäni, käänsin selkäni ja selasin puhelinta. Toinen puoli minusta toivoi, että hän olisi hivuttautunut lähemmäs ja vetänyt minut kiinni itseensä, suudellut niskaa ja saanut minut rentoutumaan, osoittanut että kaikki on hyvin nyt, ja tulee jatkossakin olemaan. Toinen puoli minusta tunsi olonsa hyvin levottomaksi siinä, eikä voinut olla miettimättä, että tältä minusta ei tuntunut hymykuoppapojan kanssa tässä pari kuukautta sitten maatessani. Nyt oloni oli levoton, rauhaton. Herkkiksen lähdettyä aamulla töihin, minä lähdin aamulenkille rauhoittumaan. En itsekään osannut lukea ajatuksiani. 

Seuraavalla viikolla kävin vielä kerran hänen luonaan. Lähdin sieltä luennolle ajoissa aamulla, mutta ennen lähtöäni istuimme sylikkäin sohvalla. Hän silitti poskeani ja kehui kuinka kauniilta näytin, ja kuinka onnekas hän olikaan minut löytäessään. Kävellessäni bussille puhelimeni täyttyi taas sydänviesteistä, söpöilyistä. Aloin taas uskoa, että ehkä tämä oikeasti on jotain ainutlaatuista. Ehkä minun vain täytyy tukea ja myötäillä häntä nyt, jotta se, mitä meidän välillämme on, saa mahdollisimman hyvän pohjan. Ehkä se vain vaati sen, että nyt mennään heti aluksi vähän rankempien juttujen läpi.

Seuraavana päivänä menin kahden ystäväni syntymäpäiväjuhlille. Oloni minusta ja herkkiksestä oli jo valmiiksi epävarma. Loputonta toisen ylöspäin puskemista, kuitenkin vailla varmuutta siitä, miten meille jatkossa käy. Otin synttäreillä pari lasia viiniä, sitten pari lisää. Tarpeeksi monta, että heitin normaaliin, hieman humalaiseen tyyliini herkkikselle, että jos tulisinkin yöksi. Hän vastasi ettei se käy. Että hän kokee, ettemme me oikein ehkä sovikkaan yhteen, että hän haluaa vain olla kavereita. Yhdessä hetkessä tuntui, mua olisi lyöty päin kasvoja. Ei siinä hommassa mun sydän särkynyt, mutta koin oloni niin turhaksi. Viimeisen kuukauden olin yrittänyt puskea häntä ylöspäin, auttaa itsetunto-ongelmissa ja olla tukena. Siinä ohessa kokenut omaa turhautumista ja loukkaamista, sivuuttamista kun tinder-tytöt luurissa ovat tuntuneet oleellisimmilta kuin minä. Ja sitten hän toteaa viestillä kesken ystävieni syntymäpäiväjuhlien, että me ei toimita? Romahdin maahan järkyttyneenä. Totesin että joojoo, tietty voidaan olla ystäviä. Raahauduin kotiin itkemään ja nukkumaan. 

Aamulla laitoin uudestaan viestiä, totesin että ei, en halua olla ystäviä. Sanoin, että koin itselleni paremmaksi sen, ettemme enää olisi yhteyksissä. Hän sanoi ymmärtävänsä. Heitin puhelimen toiselle puolelle huonetta ja vajosin takaisin sänkyyni. Sinne meni sekin. Halusin kuitenkin uskoa siihen, että herkkis osaisi arvostaa minua sen verran, ettei enää ottaisi yhteyttä. Antaisi olla. Ei enää ollut minun tehtäväni olla hänen tukenaan. Juurikin isoimpana pettymyksenä tässä tuntui se, että olin antanut itsestäni niin paljon henkisesti. Olin pistänyt henkisiä voimavarojani tähän ihmiseen niin paljon enemmän kuin kehenkään muuhun ennen. Sen takia pettymys tuntui niin karvaalta. Toki yhdistettynä siihen, että olin myös ihastunut. Tunsin oloni niin yksinkertaisen turhaksi. 

Yllättäen se ei kuitenkaan ollut viimeinen kerta kun kuulin herkkiksestä. Ensimmäistä kertaa, kun sanoin etten halua olla enää tekemisissä, meni kaksi viikkoa. Hän lähestyi niinkin arvostavalla tavalla, kuin kertomalla, että häntä panetti, ja olisi halunnut minut hoitamaan asian. Asiaa ei toki parantanut se fakta, että tiesin jo hänen suunnilleen vaihtaneen minut lennosta toiseen naiseen. Sitä en tiedä, miksei hän kelvannut sillä kertaa tarpeidensa tyydytykseen. 

Herkkis oli jostain syystä mulle vaikea tapaus päästä yli. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että tiesin, että jos olisin itse ottanut yhteyttä, hän olisi mitä todennäköisimmin lähtenyt leikkiin ainakin jollain tasolla mukaan. Yhtenä iltana kotonani taistellessani jälleen vastoin mielitekoa pistää viestiä, mulle syttyi kuitenkin pään päälle hehkulamppu, ja ajatus kirkastui vihdoin mielessäni: en voisi millään tavoin perustella järkevästi sitä, että ottaisin häneen kontaktia enää ikinä itse. Tuntui kuin viimeiset kahleet tuosta tapauksesta olisivat sillä hetkellä murtuneet, ja saatoin hymyillä vapautuneesti. Tiesin, että herkkis oli mulle henkisesti kova pala, ja jos meidän yhteinen tie olisi jatkunut, se tie olisi ollut mulle itselleni henkisesti hyvin epäterve. Tunsin sen ensimmäiset vaikutukset jo itsessäni, vielä kuukausien jälkeen.

Seuraavan kerran herkkis otti yhteyttä noin puolen vuoden jälkeen. Hän halusi nähdä. En tiennyt miksi suostuin. Tiesin mistä oli kyse. One last time. Minua hermostutti, jopa pelotti nähdä hänet. Pelkäsin, että teen itselleni nyt pahasti hallaa. Hänen tullessaan sisään tuntui, että kaikki oli luontevaa, tuttua. Ei meidän tarvinut kauheasti keskittyä mihinkään kuulumisiin, kun hän veti minut lähelleen sängylle. Se todellakin oli tuttua, ihan hyvää. Kaiken jälkeen makasimme sängyllä hetken. Siinä hetkessä tiesin, etten enää ikinä antaisi itseni lähteä tähän leikkiin. Tunsin, miten kehoni henkisesti hylki tuota ihmistä. Sen jälkeen, kun seksin tuoma huuma alkoi laskeutua, minusta tuntui etten enää yhtään voinut rentoutua hänen lähellään. Makasin siinä silmät auki, toisen jo torkkuessa vieressäni. Sydämeni jyskytti lujaa, ja vaikka normaalisti aina jonkun kainalossa maatessani hipsuttelen, kiehnään tai silittelen toista, nyt en saanut sormenpäätänikään liikkeelle. En halunnut, en mitenkään tahtonut, en pystynyt. Kierähdin kyljelleni, hän heräsi. En jaksanut puhua. Herkkis lähti, ja minä olin helpottunut. 

Seuraavana päivänä näin instagramista, että hän olikin palannut taas yhteen tyttöystävänsä kanssa. Tai en tiedä, ehkä he eivät kunnolla olleet eronneetkaan. Minua kuvotti. Olin muutamalta ystävältäni myös kuullut herkkiksen yrittäneen lähestyä heitä. Minua kuvotti vielä enemmän. 

Seuraavan kerran hänen ottaessaan yhteyttä vielä pidemmän ajan jälkeen, otin keskustelusta irti oman hupinsa tylsän illan viihteenä. Myönnän, että ehkä sisimmissäni tunsin vielä jotain torjutuksi tulemisen surua, ja siitä syystä osa minusta nautti täysin, että vielä yli vuodenkin jälkeen hän halusi minua, vaikka tiesin, että kyseessä oli vain jotain pinnallista. Keskustelimme muutamana päivänä, hän halusi nähdä. Kiertelin. Erinäisistä syistä sitä tapaamista ei koskaan tullut. Onneksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *