elämäni miehet #5 – simpanssi part 1/2

Tapaus simpanssi on aika klassinen teinitytön teinirakkaus. Ei, me ei sentään tavattu Tinderissä. Mä olin meidän tapaamishetkellä muistaakseni 14, hän vuoden vanhempi. Silloin aikanaan vielä Facebook oli kova juttu jota kaikki käyttivät ahkerasti. Muistan laittaneeni seinälleni jonkun perus ”Tykkää tästä jos uskaltaisit sanoa mulle moi” -jutun, johon hän kommentoi. En ollut edes sen suuremmin kiinnittänyt huomiota häneen sitä ennen. Tai no, kyseessä oli perus pikkupaikkakunnan jutut: hän oli kyllä aikaisemmin säätänyt jonkun ei niin läheisen kaverini kanssa, joten kyllä tiesin hänet, mutta en tuntenut. Olin vähän yllättynyt kuitenkin, että hän millään lailla osoitti huomiota.

Vähän tuon jälkeen simpanssi laittoi minulle viestiä Facebookissa. Sen jälkeen aloimme jutella päivittäin. Voi niitä aikoja, kun asuin vielä kotona, vanhempani eivät antaneet roikkua aina koneella, puhelimissa ei vielä ollut nettiä ja oli ihan maailmanloppu jos netti jumitti eikä toiminutkaan. Hän oli minulle ensimmäinen ihastus, josta sain selkeää vastakaikua (ja joka ei pelästyttänyt nuorta minua), joten olihan se nyt iso juttu. Samaten olin myös aivan ulalla siitä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi tehdä, ja tälleen jälkeenpäin voin kyllä nähdä että aika moni asia tuli päästettyä läpi sormien vaikkei ehkä olisi pitänyt. Mut hei, kukapa meistä ei joskus olisi ollut teini ja hölmö?

Ensimmäinen kohtaamisemme kunnolla kasvokkain oli joskus iät huomioon ottaen sopivasti koulun pihalla. Asuin vähän eri suunnassa kuin suurin osa muista samaa koulua kävijöistä, joten menin odottamaan oman suuntani koulubussia yksin. Tai taisi siellä olla pari muutakin oppilasta odottamassa samassa paikassa samaa bussia, mutta ei ketään kenet olisin kunnolla tuntenut. Ihmiset, jotka kulkivat mopoilla kävelivät tuon suunnan läpi, joten seisoessani siellä yksin, näin simpanssin sulkevan koulun alaovet takanaan, huikkaavan kaverilleen jotain ja jatkavan yksin minun suuntaani. Minua jännitti, ja käänsin katseeni ujona toiseen suuntaan, ettei hän huomaisi että tuijotin äsken. Hän käveli luokseni, tervehti. Vastasin siihen hymyillen, ja simpanssi halasi minua, viitaten johonkin juttuun mitä olimme tästä keskustelleet. Jotain ”etpäs uskaltaisi halata, no minä uskaltaisin ainakin, no etpäs, no tietysti, hehehe” -juttuja. En osannut sanoa oikein mitään, kuin vain hymyillä ja vähän naurahtaa. Sitten hän jo lähti, ja huikkasimme moikat. Taisin punastua, ja ajattelin tuota pientä hetkeä koko kotimatkan, ja varmaan päiviä sen jälkeenkin. Voi miten vähän riittikään noina aikoina!

Meidän ”juttumme” olin enimmäkseen juurikin juttelua Facebookin messengerissä. Jossain välissä hän taisi ehdottaa, että tekisimme jotain yhdessä, mutta jänistin, kun en kehdannut pyytää vanhempiani kuskaamaan minua. Näimme välillä koulussa, mutta aika ujoa teinimeininkiä se oli silloin. Olin itse nuorempana kyllä niin ujo, ettei yhtään ihmekään. Minulla meni ehkä pari viikkoa aikaa lämmetä, mutta sitten olin aivan korviani myöten ihastunut. Simpanssi puhui aina, kuinka seuraavana kesänä voisimme mennä yhdessä Korkeasaareen katsomaan apinoita, josta tulikin hänen lempinimensä. 

Kuten mainitsin, jollain hyvänpäiväntutullani oli ollut aikaisemmin juttua simpanssin kanssa. Se oli loppunut äkisti, enkä oikein missään vaiheessa kuullut, että miksi. Joku kuitenkin mainitsi, että hän oli vähän sitoutumiskammoinen (tälleen jälkikäteen hei kamoon, me oltiin 14 ja 15 vuotiaita, mitä sitoutumista se olisi silloin ees ollut hah) ja vähän pelästyin. Mitä jos hän ei sittenkään tykkäisi minusta tarpeeksi? Ehdotin jotain tapaamista, hän vaikeni ja väisti sen. Yhteydenpitomme hiipui, siirtyi kaverillisemmaksi. Kohtasin ensimmäiset oikeat sydänsuruni.

Vain kuukausi tai pari tuon jälkeen olin ystävänpäivänä tulossa kouluun. Minun suuntani koulubussi oli myöhässä pahan loskakelin takia. Myös simpanssi oli tulossa myöhässä, ja satuimmekin samaan aikaan koulun pihamaalle. Minun yllätyksekseni hän halasi minua, ja toivotti hyvää ystävänpäivää. Kiirehdimme molemmat omiin luokkiimme, mutta minulle jäi tuosta kohtaamisesta se kutina, että kaikki välillämme ei vielä ollut tapahtunut. Ja olin aivan oikeassa. Siitä päivästä lähtien aloimme taas juttelemaan päivittäin. Kuitenkaan vieläkään mikään ei ollut selvää. Juttelimme, aina koulussa nähdessämme hän kiusasi minua jostain ja huuteli perään (siis ihan hyvällä). Semmoista kevyttä, siihen ikään sopivaa.

Jatkoimme samalla tavalla pitkälti koko kevään. Olin ihan koukussa, enkä osannut ajatellakkaan muuta. En kuitenkaan edes osannut vaatia mitään enempää, vaikka meidän juttumme oli pitkälti kokoajan netissä juttelua ja ehkä livenä vähän moikkailuja tai lyhyitä keskusteluja koulussa. Toukokuussa aloin tajuta sen, että kohta tulisi kesä, emmekä enää näkisikään suunnilleen päivittäin. Kevään viimeisimpinä koulupäivinä pidettiin joku liikuntapäivä, missä koko koulu oli samassa paikassa samaan aikaan. Olin valitellut simpanssille, että sen ja uusien aikataulujen takia joutuisin itse odottelemaan bussiani melkein kaksi tuntia liikuntapäivän jälkeen, ja hän heitti puolitsi vitsaillen, että voisi pitää seuraa. En tiennyt yhtään, pitäisikö minun ottaa hänet tosissaan vai ei. Koko päivän vähän jännitin mitä tapahtuu ja vilkuilin hänen suuntaansa. Päivän loppuessa kuitenkaan mitään ei kuulunut. Odottelin viimeisienkin ystäväporukkani jäsenten kanssa liikuntahallin pihalla, että he lähtisivät kotiin ennenkuin suuntasin itse tuhlaamaan odotteluaikaani. Olin kyllä pettynyt.

En ehtinyt kävelemään montaakaan sataa metriä, kun simpanssin nimi ilmestyi soittajaksi puhelimeni näytölle. Hän ei ollut koskaan soittanut minulle. Vastasin kysyvällä äänellä, ja hän ehti vain nauraa puhelimeen, kunnes katkaisi puhelun. Hämmennyin vielä pahemmin. Muutaman sekunnin päästä kuitenkin kuulin hänen äänensä, kun hän pyyhkäisi polkupyörällään vierelleni. Siinä hän nyt sitten olikin. Hän naureskeli jotain sen suuntaan, että olinko jo pelännyt ettei hän ilmestyisikään minulle seuraksi. Naurahdin siihen vastaukseksi jotain epämääräistä, sillä en viitsinyt sanoa totuudenmukaisesti että joo, niinhän minä jo aika vahvasti epäilin. Kuljimme yhdessä läheisen alikulkutunnelin läpi, ja hän parkkeerasi pyöränsä sen toisessa päässä olevan puistonpenkin luo. Istahdimme penkille. Nyt me olimme siinä, ihan kahden. Ei koulua, ei koulukavereita, ei kiirettä kotiin tai tunnille. Hän poimi maasta voikukan ja töpsäytti sitä nenänpäähäni. Nauroin, ja unohdin aivan täysin koko ulkomaailman. Minun maailmassani ei sillä hetkellä ollut ketään muuta, kuin minä ja hän. Hän piti minua lähellään, kiusasi minua ja juttelimme niitä ja näitä. Nuori minä oli aivan onnensa kukkuloilla.

Aika tuntui pysähtyneen, eikä minulla ollut mitään aavistusta, kuinka kauan olimme jo siinä puistonpenkillä viettäneet. Lähdimme kävelemään eteenpäin, simpanssi taluttaen pyöräänsä ja aina välillä minua voikukilla heitellen ja kiusaten. Tulimme seuraavan alikulkutunnelin luo, ja siellä simpanssi pisti pyöränsä nojaamaan jalkaansa, ja otti minua käsistä kiinni. Hän johdattu minut alikulkutunnelin reunalle, missä tiilillä korotetut laidat kohosivat hieman sen seiniä kohden. Simpanssi oli minua varmaan ainakin kaksikymmentä senttiä pidempi, mutta pysytteli itse silti korotetummalla puolella. Hän veti minut hellästi lähemmäs, heitti vielä jonkun ”sainpas sut viimein hiljaseks” -läpän ja sen jälkeen olimme molemmat hiljaa. Sanoja välillämme ei tarvittu, kun nautimme toistemme läsnäolosta. Tuntui, kuin aika ympäriltämme olisi pysähtynyt, ja toivoinkin niin käyvän. Halusin olla vain siinä, vaikka koko loppupäivän.

Sitten tuli se hetki, mitä olin pitkään ja hartaasti odottanut. Simpanssi nosti minun leukaani hellästi pari senttiä ylemmäs, että katsoin häntä suoraan silmiin. Sitten hän painoi ensin hellän suukon otsalleni, sitten nenänpäälleni, ja viimein huulilleni. Ensisuudelmana tuo hetki oli niin kaunis, niin hellä mutta täynnä tunnetta, ihastusta. Uppouduin suudelmiimme aivan täysin, enkä edes millään tasolla tajunnut, että olimme kuitenkin paikassa, missä kuka tahansa olisi voinut kävellä ohi milloin vain. Tai itseasiassa jossain välissä tätä hetkeämme alikulkutunnelista taisi polkea läpi pari pikkupoikaa naureskellen, mutta en muista sitä sen tarkemmin. Minulla ei ole aavistustakaan, olimmeko seisoneet siellä viisi vai viisikymmentä minuuttia. 

Hetken päästä alikulkutunneliin ilmestyi kuitenkin tuttu hahmo. Simpanssin kaveri pyörineen rullasi luoksemme, ja irtaannuimme toisistamme vähän kauemmas. En ollut kyseisen ystävän kanssa montaakaan sanaa koskaan vaihtanut, joten olin toki pettynyt, että söpöilyhetkemme loppui siihen. Toisaalta, aikaa oli myös kulunut jo sen verran, että pitäisi lähteä bussiasemalle päin, sinne oli kuitenkin vielä hetken matkaa. Kävelimme sinne kolmestaa, joten keskustelu kulki vähän erilaisena kuin aikaisemmin. En oikeastaan tiedä, miksi simpanssin kaveri liittyi seuraamme, ja näin jälkeenpäin ajateltuna ehkä vähän ihme, että hän kulki matkassamme. Tai no niin, kyseiseen ystävään itseasiassa itse tutustuin myöhemmin hänen aloitteestaan vähän paremminkin hänen kiinnostuessaan parin vuoden päästä minusta, mutta tuskimpa tuolloin hänellä oli vielä mitään ajatuksia minun suhteeni. Lähdin kotiin aivan onneni kukkuloilla, ja ajattelin, että tästä se nyt todellakin lähtee: nyt meistä tulee jotain. Olin aivan vakuuttunut siitä. 

Seuraavana päivänä oli jo kevätjuhlahumua. Halusin nähdä simpanssin ennenkuin lähtisin todistus kourassa kotiin, ja törmäsinkin häneen koulun käytävällä. Halasimme, siirryimme ulos. Hän vaikutti hieman vaivaantuneelta. Nyt kun olin itsekin pusujen makuun päässyt, olisin toki olettanut hyvästeihin kuuluvan välillämme sellaisiakin, mutta niitä ei kuulunut. Hän virnuili, heitti jonkun turhan vitsin, halasi uudelleen ja lähti sitten menemään. Jäin vähän hämmentyneenä paikoilleni. En halunnut vielä hyväksyä sitä faktaa, että ei se ehkä sitten tästä lähtenytkään ihan vielä. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *