pettäminen

Nykymaailmassa tuntuu, että uskollisuus parisuhteessa on jotain suht harvinaista luksusta. Että on jotenkin kunnioitettava saavutus, jos siitä pystyy pitämään kiinni, sen sijaan, että se olisi perusoletus. Uusien ystävien kanssa parisuhteista keskustellessa usein suhteellisen nopeasti tulee esille kysymys: onko sua tai ootko sä koskaan pettänyt? Se, miten yleistä se nykyään on, hämmentää mua.

Avoin suhde on täysin jokaisen pariskunnan oma valinta, ja he tehköön niin ja eläköön semmoisessa jos haluavat, ei mulla mitään sitä vastaan ole. Itse en haluaisi. Vaikka parisuhteessa pidänkin tärkeänä sitä, että saa säilyttää sen oman vapautensa ja yksilöllisyytensä, koen kuitenkin tässä asiassa olevani sen verran omistushaluinen, että haluan oman puolisoni keskittyvän seurustellessamme ihan vain minuun. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista mielenkiintoa avoimia parisuhteita kohtaan, joten samaa toki luonnollisesti vaadin myös seurustelukumppaniltani. Jos hän ei olisi kanssani asiasta samaa mieltä, yhteinen tiemme tuskin jatkuisi pitkään. Samalla toki itsekin olen sitä mieltä, että heti jos parisuhteessa alkaisi kielletty hedelmä houkuttaa, vaatisin itseltäni sen verran suoraa selkää, että halutessani lähteä tuon kielletyn hedelmän perään, minun täytyisi erota ja tehdä siitä sallittua. Ei kukaan ihminen tässä maailmassa ansaitse niin valtavaa kunnioituksen ja arvostuksen puutteen osoitusta, kuin että se maailman rakkain menee oman selän takana vähän säätämään, koska vähän nyt teki mieli.

Puhun toki itse nyt siis näkökulmasta, jonka ainoat kosketukset pettämistilanteisiin on ollut kaksi tilannetta sinä kolmantena osapuolena. Ensimmäisellä kerralla olin nuori, tyhmä, pirun kännissä ja vielä ihastunut ihmiseen, jonka kanssa olin muutamaa kuukautta aiemmin jotain tapailun tynkää yrittänyt. Toisella kerralla olin hölmösti olettanut automaattisesti, että koska minua kohtaan oli osoitettu suoraa kiinnostusta ja vielä hänen läheisen ystävänsä edessä, niin hänen parisuhteensa olisi jo ollut historiaa. Molempina kertoina seuraavana aamuna tilanteen valjetessa olen tuntenut oloni niin tyhmäksi, käytetyksi, huonoksi. Vaikka kyllä, molempiin tilanteisiin myös ajauduin itse ihan vapaaehtoisesti. 

Ensimmäisen ihmisen suhteen en vieläkään tiedä, kuuliko kyseisen henkilön tuore tyttöystävä totuutta, mutta pikkupaikkakunnalla ainakin juoruja kiersi, jotka saattoivat klassiseen tapaan minut tässä tilanteessa huonoon valoon. Minä olin nuori, hölmö, tyhmä ja epäreilu, kun olin kaatunut varatun miehen kainaloon, vaikka itse tämä seurusteleva ihminen oli minut siihen vetänyt. Tuosta tapauksesta sätin itseäni aikanaan jo vähintään tarpeeksi, joten ei keskitytä siihen sen enempään.

Toinen tapaus tuskin ikinä kertoi tyttöystävälleen, nykyiselle avokilleen mitään. Ja tapa, miten tilanne eteni ja hoidettiin, sekä niin sitä edeltävät kuin seuranneetkin flirttailut tekivät aika selväksi sen, etten ollut ainut, jonka kanssa vastaavaa oli tapahtunut. Minua kuvotti, ja kuvottaa edelleen, että joku voi käyttäytyä tuolla tavalla ihmistä kohtaan, joka rakastaa sinua vilpittömästi ja syvästi. Se kertoo minusta hyvin paljon ihmisestä itsestään. 

Itse uskon vahvasti siihen yleisesti esitettyyn väitteeseen, että ihmiset yleensä pettävät vain, jos ovat tyytymättömiä omassa suhteessaan. Kyllähän sitä itsekin tietää sen, että jos on niin rakastunut, ettei edes elämässään ketään muuta miestä, kuin sen oman, ei tulisi mieleenkään lähteä ylittämään pienimpiäkään rajoja. Taas silloin, kun se toinen ottaa päähän ja riidat puskee erilleen, on helpompi kokea, että joku muu jossain olisi varmasti helpompi kumppani, tai edes saisi ajatukset pois nykyisistä ongelmista. Tuollakin hetkellä parisuhteen perusta ja ihmisen syvin luonne mun mielestä ratkasisee sen, onko tarpeeksi vahva ja järkevä, jotta osaa keskittyä siihen, että ongelmien ilmetessä ne yritetään ratkaista ihan kahden kesken, ja jos se ei onnistu, lähdetään sitten eri teille. Ei niin, että rynnätään jonkun toisen kainaloon, ja sitten vasta mietitään, että mitäs tässä nyt tehdään sitten. 

Itse uskon tosin tässä myös siihen, että en varmasti osaa itse ajatella ja nähdä kaikkia mahdollsia näkökulmia ja tilanteita asiaan liittyen. Olen silti sitä mieltä, että pettäminen ei ikinä ole kypsän eikä toisia ihmisiä arvostavan ihmisen ratkaisu tilanteisiin. Elämässä ihmiset tekevät virheitä, pieniä ja suuria, mutta niistä pitäisi myös kyetä oppimaan. Ei niin, että hankalia tilanteita pakoillaan kerta toisensa jälkeen samoilla huonoilla ratkaisuilla, kehnoilla pakokeinoilla, joilla myös loukataan toisia. Se ei ole ikinä oikea tapa toimia. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *