vuoristorataa

Villi ja vapaa sinkkuelämä osaa olla ihanaa aikaa. On niitä hetkiä, kun naurat sydämesi kyllyydestä ystäviesi kanssa viinilasillinen kourassa, lirkuttelet yhdelle tai useammalle kohteelle puhelimen välityksellä, ja naureskelet sille, ettet tiedä kenen heistä kainaloon tänään baarista karkaisit. Voi kyllä noista on riittänyt hauskoja tarinoita, juttuja ja hetkiä joille olen nauranut ihan sydämeni kyllyydestä. Usein myös täksi kohteeksi valikoitui aiemmin mainittu nallekarhu, jonka viereen oli aina turvallista päätyä. I don’t need a man to make it happen kaikui kajareista ja tunsit olevasi elossa. Kaikki tuntui hyvältä ja toimivalta, että näin sen kuuluikin mennä. Että tässä parisuhdekeskeisessä yhteiskunnassa oltiin vähintään osittain väärässä, ja sinkkunakin on aivan huippua.

Kyllähän se välillä onkin. Joskus ihan pidempiäkin aikoja.

Valitettavasti niin löytyi myös niitä hetkiä, kun itkit räkä poskella sängynpohjalla kolmelta aamuyöstä, kun rintaa puristi tuska ja et saanut nukuttua kun piti parkua taas jonkun tomppelin takia. Kuinka tuntui siltä, että juuri minä olin se maailman ainut ihminen, joka ei ikinä tule löytämään sitä elämänsä rakkautta, tai edes hetkellistä oikeaa rakkautta. Kuinka olet vain epäkelpo, jokaiselle jonka haluaisit. Elämä tuntuu tyhjältä, kivuliaalta ja synkältä. Harmittaa, sattuu ja itkettää.

Ainakin mulle se on aika vastavuoroisesti molempia. Teininä mua hävetti paljon myöntää ja tajuta se, että oon herkkä tunneihminen. Koin sen tarkoittavan samaa kuin heikko, vaikka se oli vain osa mua, jossa on myös omat isot hyvät puolensa. Se tarkoittaa kuitenkin ainakin sitä, että tunnen asiat vahvasti. Juurikin niin, että toisena päivänä oon onneni kukkuloissa, ja toisena kyhjötän sohvannurkassa masistellen. Yleensä kuitenkin varsinkin nuo pahat olot meniee ohi aika nopeasti. Märisen asioiden perään ihan kunnolla sen oman hetkensä, kunnes tajusin että hei, eihän tässä nyt ookkaan oikeesti mitään pahasti vialla, pyyhin kyyneleet, suoristin selän ja totesin että niin, jatketaanpas eteenpäin. 

Mun elämä on ollut semmoista vuoristorataa näiden kahden välillä aika pitkään. Välillä tuntuu niin hyvältä olla villi ja vapaa, välillä se villi-osuus vähän lyö yli ja sitte ei ookkaa enää niin hyvä fiilis. Välillä sitä matkan varrelle tulee joku jonka kanssa on hetken hyvä olla, ja välillä se sattuu jälkeempäin kahta kauheemmin. Välillä kun saa sen jonkun karistettua pois elämästään se vapaus ja henkisen turhautumisen loppuminen tuntuu maailman parhaimmalta ikinä, ja välillä taas sä jäät miettimään, että päästinkö mä nyt ton menemään ihan turhaan ihan turhan helposti.

Ylös ja alas. Alas ja ylös. Kerran toisensa jälkeen. Pikkuhiljaa se alkaa uuvuttaa, ja juuri sillä hetkellä kun susta tuntuu siltä, että et jaksa enää yhtään ketään, yhtään mitään, vaan hankit ne kolmetoista kissan- tai koiranpentua ja muuraat etuoven umpeen, tulee just ne hetket kun joku vetää sut ylös ja muistat taas miltä elämästä nauttiminen tuntuu. Se saattaa olla sun ystävät, joku erityinen tyyppi, tai sitten erityinen tyyppi kuten sinä itse. Jokatapauksessa, kaikesta selviää. 

On tää kyllä yks seikkailu tää elämä. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *