Elämä on pakkasen jäädyttämät kasvot

Elämä on sohjoon pudonnut henki

Elämä on perjantaina yöllä kello 3 murtunut nenä

Elämä on sairauden sietämistä

Elämä on kutina, joka muuttuu kivuksi

Elämä on hakemuksia, torjumisia, epätoivoa

Elämä on jono, jonka päässä ei ole mitään

Elämä on pala teippiä, jonka pitäisi korjata kaikki mutta joka ei sitä tee

Elämä on menneisyyttä, joka syö elävältä

Elämä on ääniä, joita ei haluaisi kuulla

Elämä on kaikki, mitä meillä ei ole

Ajattelen liikaa. Hämmennyn, hämmästyn, ihmettelen. Jos mietin sinua, minne minä katoan? Mistä tiedän mikä on todellista? Jos olen täynnä sinua, olenko itse poissa? Minne menen? Koska tulen takaisin? Tulenko enää?

Silti minä olen se, joka ajattelee. Minä luon sinut itselleni, joten täytyyhän minun silloin olla täällä, paikalla. Jos roikunkin niin heikosti itsessäni, että pieninkin sysäys voi minut heittää pois? Saanko itseni kiinni, jos näin käy? Vai sataako minusta vain pieniä osia syliini? Miten kokoan nämä osat, osaanko edes?

Jos kokoan itseni uudelleen, saanko päättää miltä näytän? Olenko itseni kuva vai pieniä palasia kaikista ajatuksistani? Palasia muista? Palasia sinusta? Mistä alan, minne lopun? Tulenko koskaan tietämään.