Muistan vaaleat hiuksesi ja epäilevän katseesi Silmissäsi ahdistusta, olit jo muissa maailmoissa Kuulin nopeasta elämästäsi ja nautinnoista Elon pauhaava ääni, jonka yritit hiljentää Äänet ja valot ystävinäsi Itsesi kohtaamisen mahdottomuus Hiljaisesti värähtelevän rauhan etsintä Tuhkasta muodostetut hetket, tuhkaksi päädyit itsekin

Olen läpinäkyvä Pysyn paikallani Aika valuu minusta läpi Näen sen jalkojeni juuressa kiemurtelemassa Elämä pakenee nähdessään kasvoni Tasapainottelen kaaoksen ja euforian välillä Ideat peittoavat todellisuuden Seisoessani sivuttain peilin edessä näen sydämeni ääriviivat Sen syke on ainut ääni jonka kuulen

Kannan elämän tapahtumia ruumiissani Ne värähtelevät ihollani Olet vankina mielessäni Ahdistukseen sisällytetään halu Tällä hetkellä olen elossa Vai kuvittelenko vain Jos tuhoan kaiken, jäänkö ikuisesti elämään

Mitä jos heräisin Kaikki olisi kadonnut, kaikki vanha poissa Silmäni tottuisivat uusiin muotoihin Surisin hetken, valuisin kuitenkin vahvana uuteen Hengitykseni tekisi uudenlaisia kuvioita Sydämeni rytmi muistuttaisi toivoa Melkein koskettaisin unelmaa Sormeni tunnustelisivat pehmeyttä Ei mitään muuta Vain pehmeyttä  

Rakastaessa luovut itsestäsi Luovut tavastasi tuntea, tavastasi olla maailmassa Näet hänen tunteensa, sulaudut niihin Osa sinusta on nyt vaihtanut väriä, muuttanut muotoaan Osa sinusta on nyt toisen omaa, toisen rakentamaa, muista ihmisistä koottua Se juovuttaa sinut, sekoittaa solusi Koko minuutesi on muiden tekemää Mietitkö koskaan, kuinka paljon sinua on muissa ihmisissä?

Käsirasvassa on menneiden kesien tuoksu Sanoit hyvästi, en enää hengittänyt Kaipaan jonnekin pois, kauas, huolettomuuteen Kuinka rikki olenkaan En näe enää itseäni, en haluaisi kadota Muistot, tunteet, kosketukset; niihin katoan Välähdykset menneestä sokaisevat Kaipuu kouristelee mahaani Itketyt yöt eivät pelasta Silti olen vielä täällä

Yön jäljiltä keräilen palasiani jälleen Aamun koittaessa kokoan itseni uudelleen Päivän aikana muotoilen ja vaihtelen palasia Iltaan mennessä palaset alkavat asettua kohdilleen Yön pimeys ravistelee ne jälleen sekaisin Pimeässä on vaikea nähdä mihin palaseni menevät, mihin ne kuuluvat Hapuillen tartun niihin ja yritän muodostaa oman kuvioni Vaikka rikkoisin itseni aina uudelleen, en silti luovuta Palaseni […]

Piirrän joka aamu itseni uudelleen. Pala palalta kokoan yön jättämät sattumat. Olen etäällä kaikesta; sinusta, heistä, meistä. Edessäni vain kuvia, simulaatioita todellisuudesta, epätodellisuuksia. Kaikki on romanttista, jos välissä on kilometrejä. Yksi sana, uusi kuva, ääniviesti. Olemme silti vielä täällä. Lihaa ja verta. Kohtaamme jälleen. Saan vielä koskettaa, tuntea, tunnustella. Siihen asti pudottelen ja kokoan palasiani.

Se seuraa sinua aina kuin varjo Ympäröi kuin sädekehä Ravistelee pisaroitaan sinuun kuin kesäsade Väreilee sydämesi lähellä kuin lähestyvä ukkonen Pistelee kädessäsi kuin ampiainen Pyyhkäisee ylitsesi kuin aalto Suutelee sormenpäitäsi kuin ruohonkorsi   Missään et sitä näe, et kuule Se vain on Luonnonvoimien lailla värähtelee sinussa

Se vuotaa verta, vaikka et sitä näe Kuin kuu, joka sekoittuu nousevaan aurinkoon, verinen aamutaivas, taistelu valosta Haava ihon alla Se ei koskaan avaudu Veri vuotaa sisälläsi ja sekoittuu olemassaoloosi Saatat tuntea pisaroiden hiljalleen tippuvan Mutta koskaan et sitä näe