Ihastunut

Istun junassa. Taas matkalla Helsinkiin. Mahanpohjassa tuntuu sama innostuksen ja ahdistavan jännityksen sekoitus, joka tuntuu joka kerta kun astun junaan. Laitan kuulokkeet korvilleni ja alan kuunnella helppoa musiikkia, joka vie ajatukset tulevaan ja tuo voimaa tunteisiini.

Olen ihastunut. Tunnen sen joka puolella kehoani, varpaiden kärjissä, päänahassa, kämmenissä. En tiedä mitä tekisin tällä tunteella, se tuo niin paljon epätoivoa elämääni, se repii mahakalvoani rikki. Samalla se tekee päästäni kevyen, nipistää sydäntäni saaden sen tuntumaan entistä voimakkaammalta. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En ehkä haluakaan tietää.

Konduktöörin kuuluttaessa saapumista Tikkurilaan, laitan totutusti viestin WhatsAppissa: ”Kohta perillä”. Saan vastaukseksi kysymyksen siitä, meinaanko kävellä perille asti. Vastaan kyllä, sillä ulkona on vielä lämmin loppukesän sää ja matka ei ole kovin pitkä. Pelkään kuitenkin hikoilevani liikaa matkan aikana, mutta ajattelen että perillä voin mennä vessaan kuivattelemaan.

Astun ulos junasta ja suuntaan kohti Mannerheimintietä. Tie on suora loppuun asti. Näinkö helppoa se on, mietin kun korvissa soi kevyttä ysäripoppia.

Perillä sanomme toisille ”heit”. Tuijotamme toisiamme hetken, hän ikään kuin tarkkailee minua. Tai näin koen, todellisuudessahan hän voi ajatella vaikka seuraavaa sävellystään, muusikko kun on. Menemme perinteisesti ensimmäiseksi kauppaan, sillä minulla on nälkä. Näinä päivinä kun näemme en yleensä pysty syömään tai tekemään mitään muutakaan. Huijaan aina ja sanon, että olen tehnyt ”koulujuttuja” tai muuta mielekästä koko päivän. En halua, että hän ajattelee minun olevan laiska, minua vain ahdistaa. Todellisuudessa hän tuskin ajattelee minua kovin usein. Opin tämän vasta paljon myöhemmin, sillä tällä hetkellä olen maagisessa, pienessä maailmassa, jonne todellisuudella ei ole asiaa. Olen ollut jännittynyt koko päivän, kunnes pääsen hänen luokseen ja tuijotan hänen tummia silmiään.

Kaupassakäynnin jälkeen menemme hänen luokseen. Syömme iltapalaa ja puhumme viime aikojen tapahtumista. Hän sanoo ostaneensa liput Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleille. Mietin, miksei hän ehdottanut minulle festivaaleille menoa. Hän sanoo menevänsä kaverinsa kanssa. Tunnen pienen helpotuksen mahassani, kuvittelin jo että hän vie jonkun toisen naisen sinne. Jonkun vähemmän ahdistuneen, luonnonlapsen, joka käyttää vanhoja vaatteita ironisesti eikä meikkaa ollenkaan. Jonkun söpön, suloisen, makean. Jonkun, josta imeä inspiraatiota. Tunnen itseni vääränlaiseksi istuessani hänen vanhassa nojatuolissaan. Katselen kun hän naputtelee läppäriään etsien meille jotain elokuvaa katsottavaksi.

Katsomme elokuvaa peittojen alla. Super Dark Times. Pidän elokuvasta, mutta mietin koko ajan hänen rintakehäänsä, kättänsä, jalkaansa. Miksei hän koske minuun? Miksei hän pidä minua sylissä? Hän on niin kaukana. En pidä siitä yhtään. Tunnen oudon tunteen mahanpohjassa, mutta sitten hän ohimennen silittää reittäni ja outo tunne sulaa pikkuhiljaa lämpimäksi säteeksi, joka pyyhkäisee koko vartaloni yli.

Elokuvan jälkeen valmistaudumme nukkumaanmenoon. Harrastamme seksiä ilman kondomia. Hän ei pidä kondomeista ja minä haluan tuntea hänet niin lähelläni kuin vain voin. Tämä voi olla viimeinen kerta kun tunnen hänet sisälläni.

Hän laukeaa mahalleni ja nousee saman tien ylös. Hän hakee minulle talouspaperia ja pyyhkii mahani. Jään vielä makoilemaan paikoilleni. Haluaisin, että hän tulisi viereeni, mutta hän istahtaa tuolille naputtelemaan läppäriään. Hän laittaa musiikkia soimaan. En tunnista sitä.

Yöllä nukun levottomasti, kuten aina. Haluan hänet lähelleni, hänen koskettavan minua. Yritän vaivihkaa siirtyä lähemmäs häntä. Hengitän hänen selkäänsä ja toivon hengitykseni saavan hänet kääntymään ja kietomaan kätensä ympärilleni. Niinä öinä kun näin tapahtuu, valun ekstaasiin.

Aamulla nukumme myöhään. Hän keittää pikakahvia, koska hänellä ei ole kahvinkeitintä. Juon kuumaa kahvia ja katselen junien aikatauluja puhelimesta. Taas täytyy lähteä. Hänellä on niin paljon kaikenlaista tekemistä, muusikko kun on. Ostan junalipun ja alan harjata hiuksiani. Käyn vessassa ja harjaan hampaani. En jaksa meikata. Puen ja lähdemme yhtä matkaa ulos. Haemme hänen pyöränsä ja lähdemme asemalle päin. Hän ei saata minua loppuun asti, sillä hänen täytyy lähteä Musiikkitalolle. Suukotan häntä vielä ennen kuin lähdemme eri suuntiin. Laitan kuulokkeet korvilleni enkä tunne mitään. Vasta junassa tunnen saman tunteen, jonka tunsin viime kerralla ja sitä edellisellä ja sitä edellisellä ja…

Kuvotuksensekainen toivottomuus.