Tuijotan kasvojasi ruudulla. Kovaa katsettasi, pehmeitä hiuksiasi, ruusunpunaisia huuliasi. Ajatukseni lähtevät leijailemaan, heräät eloon mielessäni. Vapautan sinut sisälläni ja annan sinun tehdä taikojasi. Kuvittelen sinut viereeni, sänkyyni, ensi kesään. Olet kaikkialla minussa, täytät joka koloni, onkaloni, kaikki ne tyhjimmätkin. Pursuan yli sinusta. Kuvittelen äänesi päässäni, dialogin, eleet, ilmeet. Kaikki itse keksimääni, mutta niin totta. Minun rakentamassa maailmassa olemme yhtä; sinä olet minä, minä olen sinä. Jos päästän sinusta irti, katoan itsekin kokonaan, palaan tyhjäksi, elottomaksi kasaksi harmaata, epämääräistä kuviota.

Jos tunnen sinut vatsanpohjassani, tunnenko myös ihmisyytesi ja sen kuka olet? Ovatko tunteeni satua, fantasiaa vai tunnistanko sinussa ihmisen, jonka ääriviivat piirrän eteeni?

Hapuillen alan koskettaa sormenpäälläni todellisuutta, elämää, maailmaa. Jos tartun siihen ja pidän tiukasti kiinni, en ehkä katoakaan. Universumikin täynnä mustia aukkoja, silti olen edelleen täällä, hengitän, levitän solujani kaikkialle. Jos pystyn rakentamaan sisälleni kokonaisen maailman, mitä voinkaan tehdä kun minulla on koko maailma edessäni.

Jos löydän sinussa itseni, mitä tapahtuu kun lähdet? Katoanko kokonaan? Muutunko toiseksi? Lakkaanko olemasta?

Haluaisin antaa sinulle itseni kokonaan, mutta en uskalla koska viet minut kuitenkin mukanasi kun menet.

Jätät jälkesi minuun, muokkaat minua, siirtelet palasiani. Työsi jälkeen jäljelle jää vain kasa irtonaisia osia, puolikkaita, epäsymmetrisiä. Jos hengittäisin tarpeeksi syvään, voisin puhaltaa ne kaikki pois.

Enää olet vain kasvot muiden joukossa, en tunnistaisi sinua jos kävelisit vastaan.