Äidinrakkaus

Ei ole olemassa mitään sen suurempaa, kuin äidin rakkaus lastaan kohtaan.

Tapasin eilen tuttavani, hän työnsi rattaissa parin viikon ikäistä lastaan. Katsoin heitä ja mietin, kunpa kaikki olisi mennyt toisin. Lapseni ovat huostaanotettuina ja parempi siinä elämänvaiheessa olikin, että he menivät muualle asumaan. Vaikka elämäni oli vaikeaa ja päihteet olivat mukana kuvioissa, en ole koskaan lakannut rakastamasta heitä. Jotkut saattavat moralisoida:”Jos rakastaisit lapsiasi, et olisi käyttänyt päihteitä”,  mutta asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Kannan murhetta päivittäin siitä, miksi ja miten olen voinut laittaa päihteet lasteni edelle. Vuosien myötä ja monien tuskallisten kyynelten jälkeen olen kuitenkin oppinut olemaan itseäni kohtaan hiukan armollisempi. En ole itsekään saanut kovin hyviä eväitä elämään, äitini ja isäni olivat alkoholisteja ja kuolivat siihen sairauteen kumpikin, mutta heidän rakkaudestaan mua kohtaan olen sataprosenttisen varma. Olen onnellinen siitä, että lapseni ovat saaneet paremmat lähtökohdat elämään kuin mitä itse olen saanut. Itse kasvoin aikuiseksi jo lapsena, huolehtimalla äidistäni. Kerran jos toisenkin näin äitini sammuneena, tai oksentamassa. En pystynyt edes koulussa olemaan murehtimatta, oliko äidillä kotona kaikki hyvin.

Äitini joutui kerran sairaalaan alkoholimyrkytyksen takia, olin silloin 6-vuotias ja rakkaiden isovanhempieni luona hoidossa. Olin mummoltani kysellyt:”Eihän äidille tapahdu mitään sairaalassa? Entä jos toiset potilaat tekevät äidilleni jotain pahaa? Tai jos äiti hyppää alas ikkunasta ja kuolee?”. Kenenkään lapsen ei mielestäni kuuluisi kantaa tuollaista huolta omasta äidistään. Jokainen lapsi ansaitsee rakastavan äidin, lapsi kaipaa erityisesti syliä, johon voi ryömiä silloin kun maailma tuntuu kaatuvan päälle.

Rakastetaan niitä meidän maailmamme ihanimpia pieniä ihmisiä, mutta ei syytellä itseämme loputtomasti menneistä virheistä, vaan mennään yhdessä eteenpäin.

Eikä ole heikkoutta pyytää apua<3