”Kaksi lasta avaavat oven unestaan heränneinä, vailla pelkoa. Oven avatessaan näkevät hidastetun painajaisen ja tarttuvat toisiaan kädestä kysyen:’tiedätkö mitä tämä tarkoittaa?’ 

Pienet sydämet huutavat hätäänsä. Äiti matkalaukkuineen kuiskaa lapsilleen rakastavansa heitä ja lähtee pimeään. ”

Elettiin vuodenvaihdetta 2012-2013,lapseni kävivät toisinaan tukiperheessä. Normaalia yksinhuoltaja-perheen elämää elettiin, kunnes vanha vaiva, päihdeongelma tuli takaisin elämääni, enkä jaksanut pyörittää arkea. Kerran, kun poikani tuli tukiperheensä luota, he sanoivat etteivät enää voisi ottaa poikaa luokseen. Poikani oli heille kuulemma liian vaativa ja haasteellinen lapsi, olin ilmoituksesta aika hämilläni. Olihan heitä sentään kolme hoitajaa:mies, vaimo ja 10-vuotias tytär. Jos poikani oli heille liian vaativa, mitä hän olikaan sitten mulle. Rakastan kyllä häntä äärettömän paljon, mutta elämämme oli haasteellista.

Halusin antaa lapset joksikin aikaa sijoitettaviksi muualle ja lähteä kavereideni kanssa viettämään toisenlaista elämää. Syksyllä 2013 kirjoitin kirjeen, ajankohta ajoittuu Aksun kuoleman jälkeiseen vaiheeseen. Kirjeessä kerroin rakastavani lapsiani ja etten haluaisi tehdä tätä, ja toivoin, että lapset sijoitettaisiin samaan perheeseen. Kirjoitin myös, että puhukaa lapsille Jeesuksesta. Äitini soitti sosiaalipäivystykseen ja sieltä tuli sosiaalihoitaja järjestelemään asioita. Poikani sanoi, että eivät lähde siskonsa kanssa mihinkään.

– Katso nyt miten pimeäkin tuolla on! Oli poikani huutanut.

Samalla poikani oli myös kertonut, että äiti juo aikuisten juomia. Välillä hän oli pukenut poliisin vaatteet ja näytti sosiaali hoitajalle, kuinka liikennepoliisi viittoo sosiaalihoitaja poistumaan.