Kaikki aamut kanssani

Rakastan aamuja. Ne ovat joskus rosoisia, joskus pehmeinä soljuvia. Joskus tuntuu, että ne ovat loputtomia, toisinaan ne taas saapuvat ennen kuin olen niihin valmis. Aamuissa kajastaa kuitenkin lupaus uudesta päivästä. Ehkä tänään on erilaista. Ehkä tänään kaikki on toisin. Ehkä kaikki kulkee samoja tallautuneita polkuja tänäänkin, mutta aamu saa kuitenkin kevyen kutkutuksen heräämään sisälläni. Ehkä tänään.

Muutos houkuttaa minua. Se viekoittelee lupauksillaan erilaisesta, paremmasta huomisesta. Se herättelee tutkimusmatkailijaa sisälläni luvaten matkoja paikkoihin, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt.  Muutos myös hirvittää minua ja saa minut pelkäämään henkeäni haukkoen. Se tuntuu livettävältä liejulta jalkojeni alla, siltä lyhyeltä silmänräpäykseltä ennen tasapainon menettämistä, jolloin tietää että kohta sattuu ja lujaa.

Monet muutokset elämässäni ja minussa ovat tapahtuneet, koska koin jonkin olevan pielessä. Niinpä päätin korjata kaiken. Etsin uusia polkuja, piiskasin itseäni olemaan enemmän ja pusersin itseäni vaativasti erilaisiin muotteihin. Tein paljon asioita, koska niin kuuluu tehdä. Olin ahkera koulussa, hain jatko-opintoihin, suoritin tutkintoni ajallaan. Etsin töitä ja kun niitä ei kuulunut, loin niitä itse. Kun oloni huononi, treenasin enemmän ja tarkkailin ruokavaliotani. Tein aina kaiken, kuten piti tehdä. Se toki tuntui oikealta, mutten aina muistanut pohtia, seurasinko omaa käsikirjoitustani vai oliko sen laatinut joku muu. Usein sillä ei tuntunut olevan edes merkitystä, kulkivathan ajatuksemme selkeästi samoja polkuja pitkin. Tärkeintä oli kulkea eteenpäin epäröimättä.

 

Ei enää. 

 

Minä heräsin uuteen aamuun ja tajusin, etten ikinä tule riittämään. En ulkopuolelta kuuntelemilleni odotuksille enkä sille kaikkein tärkeimmälle, itselleni. 

En ollut kyllin fiksu, en kyllin ahkera enkä löytänyt yhtä satumaisia työmahdollisuuksia kuin muut ympärilläni. En uskaltanut hypätä yhtä korkealta kuin muut, enkä ollut kyllin vahva ottamaan vastaan kaikkia kolhuja. En ollut kyllin rohkea, en kyllin viisas. En ollut nerokas tieteilijä, en kohahduttava uskalikko, rempseä maailmanmatkustaja tai maailmoja maalaileva ideanikkari. En ollut kyllin hoikka ja hyväkuntoinen. Minä en riittänyt, enkä tulisi ikinä riittämään.

Niinpä päätin rakastaa itseni paremmaksi, ehjemmäksi ja pörröisemmäksi. Päätin laskea irti odotuksista ja velvollisuuksista ja kokeilla aivan uutta tulokulmaa kaikkeuden edessä. Päätin rakastaa ja hyväksyä itseni niin lempeästi ja hyväksyen kuin suinkin kykenisin.

Seistä peilin edessä ja kysyä rauhallisesti silmiin katsoen, mitä minulle kuuluu. Ja kuunnella, todella kuunnella, mitä sisimpäni vastaa.

Silittää lempeästi olkapäätäni silloin kun koen epäonnistuneeni ja sanoa, ettei se oikeastaan haittaa.

Hukuttaa itseni halauksiin ja kannustukseen silloin kun tahtoisin vain itkeä itseni uuvuksiin.

Olla huutosakin johtajana silloin kun onnistun yli odotusten ja kehua itseäni niin, että alan jo punastella. 

Epäonnistua ja rakastaa itseäni siitä huolimatta ja etenkin sen takia kovempaa kuin koskaan ennen.

 

Siksi kirjoitan Rakkauspäiväkirjaa. Jotta joutuisin miettimään, miten ja milloin rakastan itseäni. Jotta kirjoittaisin ylös jokaisen lempeän ajatuksen, kuohuttavan oivalluksen sekä kouriintuntuvan teon. Jotta olisin enemmän rakkaus ja vähemmän vaatimus.

Jotta olisin.