Yleensä kesä on ollut minulle elämän aikaa. Kirkkautta, kuplivaa naurua, iloa. Se tuntuu ohikiitävältä silmänräpäykseltä, jonka aikana pitäisi ennättää tehdä kaikki se, josta pitkät pimeät talvikuukaudet on vain haaveillut. Tämä kesä kuitenkin yllätti. Se satutti, järkytti ja vahingoitti sen lempeän rakkauden sijasta, jota olin kesältäni tottunut odottamaan.

Meni kuukausi, meni toinen. Saapui syksy, joka koetteli minua kylmin sormin. Eilen seisoin eteisessä ja vedin ylleni mustan trenssitakkini, joka on palvellut minua uskollisesti muutaman vuoden. Tyrmistyksekseni tajusin, että takki puristi etumukseni kohdalta, eikä istunut napitettuna kauniisti. Minä olin eri muotoinen kuin olin ollut viimeiset kolme takkivuottani.

Ensin tuli typerrys. En ollut käynyt vaa’alla sitten kevään, enkä seuraa painoani muutenkaan aktiivisesti. Keväällä olin kuitenkin lisännyt liikuntaa ja syönyt asiallisemmin kuin aikoihin. Kesä kuitenkin oli vienyt kaiken mennessään. Milloin en kyennyt ahdistuksissani syömään lainkaan, milloin voimani eivät riittäneet ulos lähtemiseen tai kuntosaliin. Tuntui parhaimmalta olla ja käpertyä piiloon –silloin minuun ei koskenut niin paljon.

Tunsin pettymystä ja itseinhoa nähdessäni heijastuksen itsestäni ja huonosti istuvasta takistani. En ole koskaan ollut ylipainoinen, vaan hoikahko. Tuntui jotenkin väärältä ja kitkerältä, että kaiken muun kokemani stressin ja pettymyksen lisäksi oma kehonikin meni pettämään minut. Ettei minussa ollut enää mitään entistä, vaan olin muuttunut jälleen uudella tavalla. Tunsin inhoa katsoessani peilikuvaani. Vaihdoin häpeää tuntien toisen takin ylleni ja lähdin töihin.

Pihalla harppoessani päätin luonteelleni tyypillisen tiukasti, että nyt hoitaisin itseni kuntoon. Aloittaisin teholiikunnan, siivoaisin ruokavalioni. Piiskaisin itseni takaisin siihen kuntoon, jossa olin ollutkin. Olisin taas minä, en se surullinen ja ahdistunut nainen, joka olin koko kesän ollut. Tiesin, että pystyisin siihen kun vain päättäväisesti kävisin toimeen.

Askel katkesi kesken kaiken, tuuli pöllytti lehtiä ympärilläni. Nolostuksen puna valui kasvoilleni, mutta nyt sitä ei kohottanut itseinho tai muuttunut olemukseni. Se oli hämmennystä ja noloutta oman itseni edessä. Näinkö vähän minä olin todella oppinut? Minun piti olla armollinen ja lempeä itselleni. Sen sijaan olin ryhtymässä rynnäkköön, jonka tavoitteena oli kurittaa ja raastaa itseni eteenpäin pakolla. Minun piti hyväksyä  ja olla armollinen, ei ruoskia itseäni johonkin oletettuun muottiin.

Jatkoin kävelyä hitaan mietteliäänä tuulen pörröttäessä hiuksiani ja lehtien kieppuessa jalkakäytävällä. Ajatukset muodostuivat hissukseen, pala palalta.

Minä kävisin kyllä niihin muutoksiin, joita ajattelin. Mutta vasta kun osaisin tehdä sen oikein. Minä haluan liikkua, koska se tekee minulle paremman olon ja koska minä todella ansaitsen sen paremman olon. Minä haluan syödä keholleni hyviä asioita, koska kehoni on minulle tavattoman rakas ja tahdon tehdä sen olon mahdollisimman hyväksi.

Jos minulla ei ole nyt lempeää voimaa tehdä tätä itseäni hellien, antaisin olla. Siirtäisin aloituksen myöhemmäksi ja hyväksyisin kehoni muutoksineen päivineen. Jatkaisin vasta kun todella jaksaisin olla se ihminen itselleni, joka haluan olla.

(Kuvat: Pixabay Palema ja Free-Photos)