”Sitten kun osaat kaikki painajaisesi ulkoa voit keksiä niitä lisää”

Olen erinomainen nukkuja. Kun lapseni oli vauva, minulta kysyttiin aina oliko minulla ongelmia nukahtamisen kanssa. Istahtaessani psykologin vastaanotolla alas ja vuodatettuani murheitani kysymys toistui: ”Saatko sinä nukuttua?” Vastaus oli aina helppo, aivan kuten unikin oli minulle. Suurin ongelmani oli se, etten aina ehtinyt tai malttanut nukkua kylliksi. Mutta uni, se tuli luokseni aina yhtä helposti ja viekoittelevana.

 

Kunnes äkkiä ei enää tullutkaan.

 

Elämäni on ollut muutostilassa viimeiset kolme vuotta. Siihen on mahtunut kuplivaa riemua, kaihoisia unelmia ja pirskahtelevaa onnellisuutta. Välillä sävyjä on lainattu harmaista ja mustista: surua, huolta rakkaistani, vihaa, jäytävää epätoivoa, epäoikeudenmukaisuutta, väsymystä ja alakuloa. Muutos on kuitenkin ollut alati läsnä, vaikka tunnetilat olisivat heilahdelleet sävystä toiseen.

 

 

Koin kaksi vuotta sitten ensimmäisen unettoman yöni. Se oli jotakin käsittämättömän pelottavaa, enkä tahtonut alkuun ymmärtää mitä minulle oikein tapahtui. Minun rajallisen kokemuspiirini mukaan illalla mennään vuoteeseen, lasketaan pää pielukselle ja suljetaan silmät. Tätä jatketaan, kunnes aamulla ei enää jatketakaan. Nyt rutiinini olikin rikki, ja minä kauhusta jäykkänä.

Rakas kumppanini peitto kääriytyi jalkoihini kuristavaksi nuoraksi. Tyyny tuntui kuumeisen hikiseltä ja omituisen muhkuraiselta. Ohiajavien autojen valokeilat leikkasivat merkillisiä kuvioita verhoihin. Kuuntelin musiikkia, kuuntelin rentoutusharjoitusta. Kävin välillä kuumassa kylvyssä ja söin. Valelin itseeni rentouttavaa laventeliöljyä ja join kupin rauhoittavaa yrttiteetä.

Tein kaiken mitä minun mielestäni pitikin, mutta uni väisteli minua silti. Kun katsoin kelloa aamuneljältä ja tiesin että minun täytyisi nousta seitsemältä, olin varma että kuolen. 

Luulen, että moni unettomia öitä viettänyt hymähtää kuunnellessaan kuvausta tuosta kauhujeni yöstä. Minäkin hymähdän jo nyt, hieman vanhempana ja tyynempänä. En minä tietenkään kuollut. Torkahdin tunniksi ja nousin töihin. Join teetä, söin särkylääkkeen jyskyttäviä ohimoitani tyynnyttämään ja menin töihin. Olin väsynyt, mutta selvisin päivästä kunnialla. Seuraavana yönä nukuin suureksi helpotuksekseni taas tavalliseen tapaani.

 

Nyt valvon aina välillä. Joskus siihen on hyvä syy, joskus vääriin asentoihin ikkunan takana asettuneet puiden oksat tai epäonniset tähdet tuntuvatvalvottavan minua. Alussa satunnainen uneton yö tuntui ahdistavalta ja pelottavalta. Nyt olen hyväksynyt ne osaksi kehoni ja mieleni tapoja keskustella kanssani.

 

Tiedän, että uneton yö on oire jostakin muusta. Niinpä minä annan itselleni luvan olla välillä rikki, ylikierroksilla ja huolissani. Otan unettoman yön vastaan tyynen hyväksyvänä ja päätän, että kunhan tästä huomenna tokenen, teen itselleni jotakin. Kuulostelen mitä mieleni tai kehoni minulle koettaa sanoa. Olipa ratkaisu sitten pitkä kyyneleiden ja märkien nenäliinojen viitoittama päiväkirjamerkintä, maastolenkki yksin ajatusteni kanssa, pitkä hemmottelutuokio kylvyssä, vaikean tilanteen selättäminen tai ihan vain itseni tiukka halaaminen, minä teen sen.

Toissayönä riitti, että päätin antaa itselleni luvan luopua kiireputkesta, joka töissä oli pidellyt minua otteeseen. Minulla ei ollut edes kiire todella, vaan olin luonut kiirettä itse itselleni. Kurinalaisen perfektionistin on aina yhtä vaikea hellittää otettaan ja myöntää, että maailma tulee aina vähän valmiimmaksi vaikka minä en olisikaan mukana hosumassa.

Niinä minä otan nyt vastaan huolet, murheet, stressin ja pahan mielen aivan yhtä tyynenä kuin unettomat yötkin. Jos en hyvästele niitä kunnolla, ne keksivät vielä jäädä asumaan. Siihen minä en ole valmis.