Tästä se kai sitten alkaa!

Hei!

 

Olen jo pitkään miettinyt, että aloittaisin kirjoittamaan blogia ja purkamaan tunteita ”kasvottomasti”.

Tuntuu, että kuormitan lähipiiriä niin paljon, että hekin kohta ovat valmiita potkimaan minua perseelle.

 

Olen nyt melkein vuoden ollut yhdessä rakkaani kanssa, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaus on ollut koko ajan tiedossa ja olen tietoisesti päättänyt alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa, joka ei ole terve. Seurustelumme aikana on ollut hyviä jaksoja ja nyt pidempi aikainen huono jakso,jolle ei meinaa tulla nytten loppua millään. Olen saavuttanut elämässäni sen pisteen, että on aika alkaa puntaroimaan : onko tämä sen arvoista?

Jokainen rakastanut tietää sen tunteen, kun toisen kanssa on vaan niin hyvä olla ja ei halua päästää toista menemään. Toinen on kaikki se mitä olet koskaan elämältäsi toivonut ja halunnut. Näin minäkin ajattelen Rakkaastani. Hän on minulle maailman paras mies;kumppani ja rakastaja..kun hän on terve! Olisin vaikka valmis kuolemaan hänen vuokseen (ei nyt kuitenkaan kokeilla sit sanojeni todenmukaisuutta :D ) ja haluan saada tämän onnistumaan.

Sairas Rakkaani on sika, itsekäs paskiainen ja ainut ihminen tässä maailmassa, joka saa minut voimaan niin pahoin etten uskalla edes hengittää kunnolla. Hän saattaa masennuksensa kourissa ilmoittaa minulle, ettei enää rakasta minua tai ei ole ehkä koskaan rakastanut. Hän saattaa kertoa minulle, että ei näe meidän syytä olla yhdessä ja haluaa  minun poistuvan elämästään. Hän voi ilmoittaa minulle, että aiheutan hänelle ahdistusta ja masentuneisuutta ja hänen olisi parempi olla ilman minua. Tämän kaiken hän voi riitamme aikana kertoa minulle, täysin lasittunein ilmein ja samalla äänensävyllä ja seuraavana hetkenä peruuttaa kaiken, pakosti edes pyytämättä anteeksi.

Olemme sopineet ettemme uhkaile erolla, koska se on kuluttavinta parisuhteelle ja se on kuitenkin vaan julmaa vallankäyttöä. Mutta eilenkin ensimmäinen lause hänen suustaan puhelimessa oli : kai se on parempi et pakkaat ne tavaras sitten!Olemme sopineet, että yritämme nähdä toisissamme ne hyvät puolet ennemmin kuin ne huonot. Mutta jällee kerran minä olen se hullu, ketä ei voi rakastaa, joka syytän ja syyllistän ja epäilen koko ajan. Olemme sopineet, että toistemme luota ei olla riita hetkillä poissa yötä eikä koskaan unohdeta sanoa, että rakastaa toista. Kaikki lupaukset taas aivan turhaan.

Olen joutunut nyt todella pohtimaan sitä, että onko tässä enää mitään järkeä. Tätä masennuskautta on nyt takana kuukauden verran ja tänä aikana en muista montaakaan päivää, ettenkö olisi itkenyt ilkeiden sanojen takia tai pelkästä pahasta olosta. Tilanne saattaa  muuttua hetkessä parempaa, mutta se saattaa kiepsahtaa vielä nopeammin toiseen suuntaa. Tunnustan, että monet meidän riidat on itseni aiheuttamia, koska vaadin saada puhua ihmisen kanssa joka tuskin jaksaa edes nousta sängystä juomaan. Saatan nopeasti syyllistää asioista ja tavoista, koska oletan että asioiden pitäisi mennä minun haluamalla tavalla.

Jos jossain olisi sellainen pieni kristallipallo joka osaisi kertoa minulle mitä tehdä? kertoisi vaan, että onko oikein jatkaa vai pitäisikö sittenkin luovuttaa ja päästää irti? Kuinka saada sairaus kuntoon johon edes lääkäri ei meinaa saada oikeanlaista hoitoa ja lääkkeitä.