taas yksi väsynyt viikonloppu!

Jälleen kerran viikonloppu meni vähän suurien tunteiden vallassa. Oltiin ihan riidan partaalla ja sit taas yhtäkkiä kaikki muka oli ihan hyvin. 

Olen joutunut ”luopumaan” tuon masennus kauden aikana monista asioista, mutta suurin asia on fyysinen ja henkinen läheisyys. Toinen nukkuu ahdistustaan pois ja ei halua puhua, koskea tai olla mitenkää lähelläsi ja minun ei auta kuin katsoa vierestä. Jälleen kerran kokeillaan uusia lääkkeitä ja yritetään saada ahdistusta alemmaksi. 

Lääkäri kuitenkin muisti kertoa, että kyseinen lääke saattaa aluksi pahentaa oloa ennenkuin alkaa tehoa. No mutta sehän kuulostaa juuri siltä mitä me haluttiin tähän. 

Haluaisin uskoa äsken,  että kun oikea lääkitys löytyy ja ahdistus ”katoaa”niin kaikki paranee ja saan Rakkaani takaisin. Haluaisin uskoa, että hän tajuaa kuinka paljon olen tehnyt hänen eteen asioita ja kuinka suuresti minun pitää häntä rakastaa. Hän ei koskaan suostuisi samaan tilanteeseen. Mutta..en usko näin koskaan tapahtuvan. Rakkaani on vaan aika itsekäs näissä asioissa! 

Olen miettinyt missä menee oman jaksamisen rajat. En varmaan itsekkään tiedä missä ne menee, ennenkuin ylitä ne kerran. Sitten näemme onko paluuta takaisin.