Aikuisuus alkaa alusvaatteista
Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0
Kun joskus kivikaudella ostin ensimmäisiä rintsikoita, oli aikuisuuden huipentuma se, että käytti samanvärisiä pikkareita ja tissareita. Sitten rintsikoista pamahti kaarituet ulos ja kusenpolttamia alushousuja oli pakko heittää roskiin. Myöhemmin samaa sarjaa olevia alusvaatteita tuli käytettyä korkeintaan erikoistilanteissa, eli silloin kun oli lähdössä yökerhoon katsastamaan tarjontaa.
Omat alusvaatekokemukseni ovat ehdottomasti olleet aina enemmän tyyliä Bridget Jones kuin esimerkiksi Gossip Girl, jossa lukiolaiset huitelevat seksiseikkailuissaan pitsiunelmissa. Olen aina ollut sitä mieltä, että alusvaatteiden funktio on lähinnä käytännöllinen, ei visuaalinen. Romantillissa kohtaamisissa on käsittääkseni tarkoitus saada alusvaatteet pois päältä mahdollisimman pian eikä niinkään ihastella niitä kantajansa päällä.
Kuva: Harri Ahola / Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0
Usein ainoa paikka, missä olen tietoinen alusvaatteistani (ja ihokarvoistani myös!) on uimahallin pukuhuone tai saunan pukkari porukalla, jossa kaikki eivät ole ihan tuttuja. Riisuuntuessa sitä jotenkin jaksaa miettiä, mitähän nuokin ajattelevat mun pikkareistani. Vaikka järjellä ajateltuna kukaan ei todennäköisesti ajattele mitään. Ei kai kukaan todellisuudessa arvioi muita ihmisiä alusvaatteiden perusteella?
Oikeankokoiset ja mukavat alusvaatteet voivat tehdä ihmeitä itsetunnolle, erityisesti sopivat rintsikat nostavat tunnelmaa. Parhaimmillaan hauskan väriset pikkarit saavat hyvälle tuulelle, vähän kuin salainen supervoima.
Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0
Tällä hetkellä en taida omistaa yksiäkään samaa sarjaa olevia alushousuja ja rintsikoita. En ole varma onko se noloa ja lapsellista vai ns. oikeasti aikuista. Haluaisinko edelleen larpata jonkinlaista aikuisuutta sillä, että käyttäisin samanvärisiä alusvaatteita? Ja mitä väliä tällä loppujen lopuksi on? Ei mitään. Tärkeintä on, että pikkarit eivät ole persvaossa.
<3: Laura