Onko kukaan kotona?

Koko aikuiselämäni alkuvaiheen asuin yhdessä ystävieni kanssa. En ole tähän päivään mennessä koskaan asunut yksin, vaan mm. yhteensä viidessä eri kimppakämpässä, joissa minulla on ollut kaiken kaikkiaan 12 eri kämppistä (jos laskin oikein).

Ensimmäinen oma kämppä on kai aina täydellinen, mutta meidän oli kyllä täydellisempi kuin muiden. Tampereen Hämeenpuistossa neljä huonetta ja keittiö, viinikaappi ja jugend-talon ylin kerros. Olohuoneessa meillä oli maailmankaikkeuden rumin ruskea nojatuoli ja patja lattialla, olohuoneen toinen puolisko toimi talvella pyörävarastona, kun ei meillä sille muutakaan käyttöä ollut. Sen jälkeen olen asunut mm. kämpässä, jonne muuttaessamme löysimme pakastimesta dildon, irlantilaisessa asuntolassa yhdessä viiden muun mimmin kanssa sekä kämpässä, jonka parvekkeelta tuijottelin Miina Äkkijyrkän peltilehmiä.
 

Säännöllisin väliajoin ikävöin kämppiselämää, vaikka nykyinenkin asuinkumppani on ihan mukiinmenevä. Ikävöin sitä, että kotona on tilaa, useita huoneita ja vaatekomeroita, lääniä järjestää kekkerit viidellekymmenelle hengelle. Ikävöin sitä, että aina joku on kotona, ja myös sitä vapauden tunnetta, kun saa olla kotona yksin. Ikävöin lauantaipäiviä, kun tehdään yhdessä pitsaa ja avataan pullo viiniä, sitä kun sunnuntaisin tuijotetaan koko päivä telkkaria. Ikävöin opiskeluaikojen aikatauluttomuutta, kun kenenkään ei tarvinnut olla seuraavana päivänä kello kahdeksan toimistolla.

Ikävöidessä ja muistellessa sitä tuppaa nostalgisoimaan kaiken menneen. Siksi onkin hyvä muistella, mitä kaikkea ei ikävöi pätkääkään. En ikävöi sitä, että muijat söivät juuston, jonka ostin viimeisillä roposillani homejuustohimoissani. En ikävöi sitä, että aina kun jollain oli yövieras, muut kuulevat kaiken. En ikävöi sitä, kun keskellä yötä herää kämppisten riitaan, jonka aiheena on jogurttipurkkien kuivattaminen tiskialtaassa. En ikävöi sitä, että joku kusi uunin eteen. En ikävöi (kovin paljoa) sitä, että meillä oli aina etkot. Ja jatkot. Ja bileet! En ikävöi sitä, kun baarista kotiin tulleessa huomaa ulko-oven olevan auki.

Parhaimmillaan kämppiselämä, kommuunielämä, yhteisasuminen, miksi tahansa sitä haluaakin kutsua, on maailman parasta, jos se tarkoittaa sitä, että saa jakaa elämänsä usean rakkaan ihmisen kanssa. Vaikka opiskeluaikoihin ei voi enää palata, nykyään kun on arkiaamuisin vääntäydyttävä konttorille, fyysiselle tai henkiselle, yhteisasuminen ehdottomasti on vielä mahdollisuus.  Siksi haaveissani on vielä joskus asua ainakin samassa talossa tai pihapiirissä ystävieni kanssa. Toivottavasti joku heistä jakaa tämän haaveen kanssani.
 

<3: Laura