Älä hermostu, vaan hidasta

 

Olin innokas työmatkapyöräilijä, kunnes vaihdoin työpaikkaa. Entiseen duuniini ajoin pyörätietä Tapiolasta Punavuoreen, kotipihasta muutamaa kymmentä metriä vaille perille saakka, mutta viime lokakuussa reittini uusi päätepiste löytyikin Krunasta, Liisankadulta. Sinnekin vie pyörätie, jota kansoittavat kaikki muut paitsi pyöräilijät. Vai mitä mieltä olette siirtymästä Baanalta Kaisaniemenpuistoon?

Rautatieaseman ympäristö aka helvetin esikartano on piinannut minua viime syksystä lähtien. Alue on kuin sen viidakkoaiheisen lastenlaulun koettelemukset: sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, täytyy mennä lävitse! Toisin kuin lastenlaulussa, steissiä kiertäessä suusta lentää runsaasti vittuja.

Puhisin aamuisin kiukusta, kun pääsin töihin. Josko etulokasuojaan voisi kiinnittää liekinheittimen, joka käristäisi eteen sinkoilevat autot, muut pyöräilijät ja ihmiset? Velloin synkissä mietteissäni, kunnes ymmärsin olevani umpikujassa.

Koska en voi muuttaa muita, päätin muuttaa – en sentään itseäni – omaa ajotapaani. Kun baana päättyy ja käännyn oikealle, kohti myrskynsilmää, hidastan nopeuteni lähes kävelyvauhdiksi. Heilautan kättä ja annan tietä jokaiselle eturenkaani alle pyrkivälle vastaantulijalle. Tämä radikaali teko pidentää matka-aikaani, mutta läheltä piti -tilanteet ja kiukku ovat vähentyneet roimasti.

On harmillista, että steissin ympäristö (kuten moni muukin alue Helsingin keskustassa) on suunniteltu aivan päin persettä kevyen liikenteen kannalta. Huono suunnittelu aiheuttaa onnettomuuksia, kiristää hermoja ja vähentää halukkuutta liikkua jalan tai fillarilla.

Parempia pyöräkaistoja odotellessa, hiljentäkäämme vauhtia!

<3: Mertta