Haaveet kaatuu ja se on ihan ok
Onko sinulla haave, jonka toteuttamisen olet lykännyt tuonnemmaksi? Ajattelet tarttuvasi toimeen sitten kun on rahaa, aikaa, ehkäpä molempia. Jos kärsimättömässä luonteessani on jotakin hyvää, niin se, että en malta olla tarttumatta haaveisiin, muiden mielestä typeriinkin.
Istuin moottoripyörän kyytiin viitisen vuotta sitten Turussa. Kyseessä oli ikivanha Harley ja kuskina työkaveri. Pyörä ei ollut mikään kahden hengen matkapyörä, vaan minun istuimeni muistutti pikemminkin pehmustettua fillarin tarakkaa. Noh, olin nuori ja rohkea, ja jalat mikrosortseista vilkkuen painauduin kiinni kuskiin ja mietin: tätä on pakko saada lisää.
Sittemmin istuin parikin kesää prätkän kyydissä. Omaan ei ollut varaa, mutta nautin suunnattomasti vauhdin hurmasta tarakalla kököttäen. Haaveilin omasta pyörästä, kuinka kiitäisin sillä pitkin mutkateitä tukka hulmuten.
Viime keväänä aika oli koittanut. Tilillä oli rahaa ajokouluun, pyörään ja varusteisiin ja kesällä aikaa ajaa.
Minulle oli alusta lähtien selvää, että haluaisin ns. kyykkypyörän. Pian tuli myös selväksi, että harvassa ovat ne kyykkypyörät, joiden selästä jalkani yltävät maahan. Kun vastaan tuli spekseihini sopiva pyörä, jonka selästä kumpikin jalkani yletti maahan, tein kaupat.
Kolmannella ajotunnilla törmäsin todellisuuteen. Lähdimme ajo-opettajan kanssa ensimmäistä kertaa parkkipaikalta liikenteeseen. Minä ajoin edellä, opettaja perässä. Ajettuamme parikymmentä minuuttia lähestyin kaarretta. Tien pinnan muhkurat vangitsivat huomioni. Muistan kuinka opettaja neuvoi ja lopulta huusi radioon, että käännä oikealle, mutta minä en kääntänyt tarpeeksi, vaan ajoin mutkan suoraksi. Täräytin kaistojen väliseen korokkeeseen 45 km/h, pyörä lensi toiseen suuntaa ja minä toiseen. Ehdin ajatella, että nyt käy muuten huonosti.
Selvisin säikähdyksellä hyvän tuurin sekä hyvien suojien ansiosta. Uusista ajohousuista kuoriutui polvisuoja puoleen väliin ja kengät näyttävät auton alle jääneiltä. Vaatteita saa uusia, polvia tai jalkateriä ei.
Juteltuani pitkän tovin ajo-opettajani kanssa, lähdin järkyttyneenä kotiin. Soitin Lauralle ja uhkasin laittaa pyörän saman tien myyntiin. Laura ehdotti, että jospa nukkuisit yön yli ja miettisit asiaa sitten uudelleen. Nukuin yön ja toisenkin. Meni viikko, enkä edelleenkään halunnut edes ajatella pyörän selkään kiipeämistä. Hevoshommista tiesin, että satulaan pitää kiivetä takaisin mahdollisimman pian, vaikka sitten toteamaan, että tää oli tässä.
Kaverini ajoi minu ja pyöräni suurelle, hiljaiselle parkkipaikalle reilu viikko onnettomuuden jälkeen. Olimme sopineet, että hän menee istuskelemaan penkille ja minä saan kaikessa rauhassa ajaa tai olla ajamatta. Olin kauhuissani. Jo pelkkä oman (ison) pyörän ensimmäinen käynnistäminen hirvitti. Kymmenisen minuuttia satulassa istuttuani käynnistin pyörän ja ajoin parkkiksen ympäri. Ajelin parkkiksella puolisen tuntia ja sitten lähdimme kotiin.
Valitettavasti onnettomuudessa haaveeni rapistui. Tuulessa hulmuava tukka oli vaihtunut kuoppaisiin teihin, vapaudentunne välinpitämättömiin autoilijoihin ja hienot maisemat huonoon keliin. Haave, mitä olin lähtenyt tavoittelemaan, tuntui hyvin kaukaiselta. Vasta nyt ymmärsin miksi ajo-opettaja suositteli ajamaan ensin kevarikortin, jonka voisin taitojen kartuttua korottaa…
Koko kesän asiaa hillottuani, päätin jättää tämän haaveen sikseen. Mielikuva mutkittelevia teitä pitkin kiitämisestä ja realiteetit siitä kuinka paljon harjoittelua se vaatisi eivät kohdanneet. Myin pyörän ja pakkasin ajokamat varastoon. Tämä kesä ei ollut se kesä, kun minusta tulee motoristi.
Luulinko itsestäni liikoja, kun lähdin havittelemaan A-ajokorttia ilman minkäänlaista mopo-, skootteri- tai kevarikokemusta? Kyllä.
Pelästyinkö onnettomuuutta? Kyllä.
Luovutinko helposti? Ehkä.
Olenko pettynyt itseeni? EN! Minä säästin rahaa, tartuin unelmaan, ja jouduin toteamaan, että nyt ei ole tämän aika. Se on paljon se.
Haaveilu tekee hyvää. Mutta on myös täysin ok luopua haaveesta ja antaa tilaa seuraavalle.
<3: Mertta