Karvahistoriani
Ajoin ensimmäistä kertaa kainalo- ja säärikarvani 13-vuotiaana. Sen jälkeen olen käyttänyt lukemattomia tunteja ja euroja siihen, että karvani olisivat juuri oikeassa ja sopivassa järjestyksessä ja oikeassa paikassa ja tietysti oikean pituisia ja värisiä, etteivät ne loukkaisi muiden kauneuden ja esteettisyyden tajua. Olen höylännyt karvojani, käyttänyt kaikenmaailman karvanpoistovoiteita, nyppinyt, yrittänyt huonolla menestyksellä vahata omia sääriäni ja lopulta maksanut ammattilaiselle aika tuhdin summan siitä, että hän kiskoo minusta ihokarvoja irti, kun minä kiroilen antaumuksella ja mietin, että mitä helvettiä minä tässä hoitopöydällä teen.
Olen siis pidemmän ajan elämästäni murehtinut ihokarvojani kuin ollut miettimättä niitä. Sillä murehdittavaa ja mietittävää niissä on piisannut. Minulla on paksut tummat hiukset ja kulmakarvat, jotka kasvavat nopeasti (kauneusihanteiden kannalta hyvä juttu) ja minulla on paksut ja tummat säärikarvat ja häpykarvat ja kainalokarvat ja käsikarvat ja varvaskarvat (for realz!), jotka myös kasvavat nopeasti (kauneusihanteiden kannalta huono juttu).
Minua on useammin kuin kerran mietityttänyt mennä uimahalliin, jos en ole höylännyt säärikarvojani pariin viikkoon ja niissä todellakin näkyvät selvät piikit. Juhliin mennessä en ikinä ole jättänyt sheivaamatta kainaloitani, ja jos bileissä tunnelma on käynyt kuumaksi ja pitkähihainen on heitetty pois, olen todellakin tsekannut ensin kainalokarvatilanteen. Hätätapauksissa olen juhlien vessoissa lupaa kysymättä lainaillut tuttujen tyyppien partahöyliä ja sheivereitä, ettei kukaan vaan joutuisi niin kiusalliseen tilanteeseen, että näkisi mun kainalokarvojen sängen (sori kaverit!).
On ollut helppo kadehtia ystävien vaaleita ja hentoja säärikarvoja, jotka töin ja tuskin erottaa auringonvaloa vasten, ja samalla unohtaa, kuinka heiltä kysellään ripsivärittöminä päivinä, ovatko he kipeänä. Minun naamaani ripsiväri muuttaa niin vähän, että harva varmaan edes huomaa, onko sitä sutaistu nassuun vai ei (paitsi siinä vaiheessa, kun halpakaupan laatutuote on hieman suttaantunut silmien alle). Naisten karvat ja niiden puute ovat edelleen käsittämättömän tarkasti kontrolloitu alue, ja vaikka edistysaskeleitakin tapahtuu, niin ne ovat todella pieniä ja etenevät hitaasti.
Höylään edelleen kainalokarvani säännöllisesti ja säärikarvani epäsäännöllisen säännöllisesti. Myös säännöllisesti koen siitä huonoa omaatuntoa. Feminismin pääpointti minulle on se, että jokainen nainen saa olla sellainen kuin haluaa, että tunnistamme rakenteet, jotka nostavat toisia ja polkevat toisia, että pyrimme vaikuttamaan siihen, että jokaisella olisi oikeasti mahdollisuus toteuttaa itseään ja saada äänensä kuuluviin. Feminismi ei tarkoita sitä, että minulla pitää olla kainalokarvat.
Mutta silti kyseenalaista oman päätökseni, sillä en voi uskoa, että olisin tässä jatkuvassa karvanpoistolimbossa, jos olisin elämäni aikana nähnyt enemmän naisia, joilla on kainalokarvat, joiden säärikarvoja ei olisi kauhisteltu ja häpykarvoja kommentoitu. Jos en olisi elänyt maailmassa, jossa naisen karvat saavat olla tasan nenän yläpuolella eikä missään muualla.
Ihailen ja arvostan ihmisiä, jotka nostavat henkisen keskisormen kauneusihanteille, mutta itse menen kuitenkin suurimman osan aikaa sieltä, mistä aita on matalin: karvattomuuden kautta. Koska kehoni ei muutenkaan kaikilta osin vastaa kauneusihanteita, koen usein olevani framilla, näyttämöllä, alttiina muiden arvioinnille. Ehkä en halua lisätä siihen listaan enempää “poikkeuksia” yleisestä kauneuskäsityksestä. En jaksa olla sekä läski että karvainen.
Mutta eikö minunkin pitäisi tiedostavana feministinä tarjota vaihtoehto karvattomuuden hegemonialle eikä taipua kauneusihanteiden painolastin alle? Haluanko oikeasti ajaa kainalokarvani vai teenkö niin vain, koska se on helpompaa, koska en halua selitellä, miksi minulla on näkyvät ja tuntuvat karvat, koska pelkään, että minua pidetään vastenmielisenä niiden takia?
Loputtomassa karvasuossa tarpominen on helvetinmoinen homma. Välillä on hyvä miettiä ja kyseenalaistaa, miksi tekee juuri niitä (karva)päätöksiä, joita tekee ja miten ne vaikuttavat omaan itseen ja olemiseen. Ja välillä on hyvä antaa vaan rehottaa!
<3: Laura