Kuolemasta, surusta ja elämästä
Päätin kirjoittaa teille kuolemasta, surusta ja elämästä. Kuolemasta puhutaan vähän, vaikka se asuu meissä kaikissa. Me synnymme ja me kuolemme. Siinä välissä elämme.
*
Sain puhelun sairaalasta aamuyöllä, juhannuspäivänä. Hoitaja kertoi isäni kuolleen hetki sitten. Lopetin puhelun ja tärisin. Isäni oli joutunut sairaalaan viikkoa aiemmin, syövän takia. Soitin perheenjäsenilleni ja ystävälle. Sitten menin takaisin nukkumaan. Nukkumaan! Luulin, että elämä kääntyisi täysin mullin mallin samantien, mutta jostain käsittämättömästä syystä pystyin nukkumaan.
Juhannuspäivänä some täyttyi kukkaseppeleistä ja grilliherkuista, yöttömästä yöstä ja mökkimaisemista. Minä hain isäni kuolintodistuksen sairaalasta. Hoitaja kysyi, haluaisinko nähdä isäni ruumiin. En halunnut. Olin käynyt edellisenä iltana sairaalassa, ja jo silloin tunsin, ettei isäni enää ollut tässä maailmassa.
Seuraavat viikot tuntuivat ja tuntuvat edelleen absurdeilta. Isäni ystävät ja tuttavat toivat kukkia ja surunvalitteluja. Kertoivat muistoja ja sattumuksia. Minä kuuntelin niitä kuivin silmin. En pystynyt käsittämään sitä, että isääni ei enää ollut olemassa.
Muutaman viikon kuluttua todellisuus alkoi tunkeutua tajuntaani. Itkin paljon. Itkin kotona, ulkona ja ystävän luona. Itkin kaupan kassalla ja pankissa. Kyynelten keskellä kävin uuvuttavaa paperisotaa, koska olin ja olen kuolinpesänhoitaja. Suutuin tylyille asiakaspalvelijoille, jotka pyysivät eri lomakkeet ja paperit puhelimessa ja paikan päällä. Raivostuin puhelinoperaattorille, joka epäili onko isäni edes kuollut. Lähdin ovet paukkuen pankista. Lopulta keräsin kaikki paperit yhteen mappiin, jonka lykkäsin milloin mitäkin lomaketta ja lupaa tivaavien ihmisten eteen. Olkaa hyvät ja etsikää itse, minä en jaksa.
Ennen isäni kuolemaa luulin voivani kuvitella, miltä tuntuu kun läheinen kuolee. Olin väärässä. Jos pystyisimme kuvittelemaan sen tuskan, minkä läheisen ihmisen kuolema aiheuttaa, kukaan meistä ei kykenisi mihinkään järjelliseen toimintaan. Jonkin aikaa isäni kuoleman jälkeen havahduin hirvittäviin pelkotiloihin, kun mieleeni hiipi, mitä teen jos (kun) joku toinen läheiseni kuolee. Enää en pysty tavoittamaan tuota tunnetilaa, onneksi.
Alkuun mietin toistuvasti, mitä olisin valmis antamaan siitä hyvästä, että saisin vielä kerran tavata isäni. Oli pelottavaa ja helpottavaa huomata ajatusten vähitellen väistyvän. Nykyään korvaani särähtää, jos surevaa lohdutetaan sanomalla kuoleman olleen ‘väärin’. Syntymä ja kuolema ovat osa elämää, eivät oikein tai väärin.
*
Minä muutuin tuona kesänä. Olisi ihana sanoa, että osaan nyt arvostaa elämääni ja läheisiäni entistä enemmän. Niin osaankin, toisinaan. Toisinaan olen entistä kyynisempi. Välillä olen lempeämpi, usein entistä kulmikkaampi.
En enää kuulu sit ku -ihmisiin, en tiedä olenko koskaan kuulunut. En lykkää haaveita tuonnemmaksi, vaan tavoittelen niitä pikkuhiljaa, mutta jatkuvasti. Osa haaveista on osoittautunut huonoiksi (prätkähommat), osa ylittänyt odotukset (tämä blogi). Tärkein haaveeni täyttyy joka päivä, kun saan viettää aikaa läheisteni kanssa.
Nyt kuuluisi kirjoittaa jokin ohje tai oivallus. Tavoittele unelmia ja arvosta läheisiä, se voisi olla hyvä ohje. Mutta se ei ole minun ohjeeni. Ajattele kuolemaa. Omaa ja muiden. Koska se on osa elämää.
<3: Mertta