Miltä laskuvarjohyppääminen tuntuu

Lentokoneelle kävellessä pelottaa. Muistinko virittää apuvarjon? Onko varavarjon automaattilaukaisin varmasti päällä?

Koneeseen noustessa pelottaa. Olenko varmasti kiinnittänyt jalkahihnat ja rintahihnan? Olenko kalibroinut korkeusmittarin?

Koneen noustessa pelottaa. Ovatko kaikki kahvat paikallaan? Päävarjon avauskahva, päävarjon irtipäästökahva ja varavarjon avauskahva?

Pikkiriikkinen lentokone kipuaa vähitellen kohti korkeuksia. Nyt on kyseessä niin pieni kone, että istuinten virkaa toimittavat laverit ja silti osa joutuu istumaan lattialla. Jos moottorin ääni on tavallisessa matkustajakoneessa kova, on se pienlentokoneessa karmea.

Ilma kylmenee noin kuusi astetta noustua kilometriä kohden. En huomaa kylmyyttä, osin jännityksen, osin lievän hapenpuutteen takia. Lämpöasteiden lisäksi hapen määrä vähenee mitä ylemmäs kone kiipeää.

On kulunut viitisentoista minuuttia noususta, kun kone saavuttaa neljän kilometrin korkeuden. Lentäjä antaa luvan, koneen ovi avataan. Jäätävä ilmavirta puskee sisään ja 200 km/h kiitävän koneen meteli tunkeutuu kypärän alle. Ei helvetti! Mitä ihmettä minä täällä teen? Eihän tässä ole mitään järkeä!

Mutta sitten tapahtuu jotain kummallista. Koittaa oma vuoroni hypätä ulos koneesta. Siirryn ovelle, katson alas, näen laskeutumisalueen. Ihmisen syvyysnäkö ei toimi näin korkealla, joten korkeanpaikankammo ei estä hyppäämistä, vaikka niin usein luullaan. Hyppäämisen estää kuolemanpelko, joka on pakko panna syrjään hypyn ajaksi.

Koneen ovella otan kiinni hyppykaverista, nyökkäämme toisillemme. Ready, set, GO! Go’lla ponnistamme ulos lentokoneesta. Meidän putoamisvauhtimme kiihtyy kuudessa sekunnissa 150–200 kilometrin tuntivauhtiin.

Lennän vatsallani, liu’un kohti hyppykaveria, saamme otteen toisistamme. Tarkkailen korkeutta vasemmassa ranteessa olevasta korkeusmittaristani. 3 000 m. 2 500 m. Teemme etukäteen suunnitellut kuviot vapaapudotuksessa. 2 000 m. 1 500 m. Ilma tuntuu hypätessä samalta kuin olisi työntänyt käden ulos auton ikkunasta motarilla, mutta käden sijaan koko vartalo leijuu ilmapatjan päällä. 1 100 m. Aika avata varjo.

Heilautan käteni ristiin merkiksi hyppykaverilleni, käännyn ja liu’un pois hänen luotaan. Taivutan vartaloni kaarelle, tartun oikealla kädelläni päävarjon avauskahvaan. Vedän kahvan ja sen mukana apuvarjon ulos taskustaan, ja heitän ne ilmavirtaan. Apuvarjo haukkaa ilmaa ja vetää perässään päävarjon ulos repusta, päävarjo alkaa täyttyä ilmalla. Minun liitelyni ilmapatjalla päättyy, kun retkahdan päävarjon kannattelemiin valjaisiin. 800 m.

Tarkistan korkeuden. Totean päävarjon lentäväksi, siinä ei ole toimintahäiriöitä. Päävarjon irtipäästökahva ja varavarjon avauskahva ovat yhä paikoillaan. Ilmatila on vapaa eli muut hyppääjät lentävät riittävän kaukana minusta. Näen laskeutumisalueen ja uskoisin pääseväni sinne saakka.

Nauran ääneen. EI JUMALAUTA! Hyppäsin minuutti sitten ulos lentokoneesta ja nyt leijailen täällä puolen kilometrin korkeudessa, täydellisessä hiljaisuudessa. Ihmiset ja asiat ovat pienenpieniä ja kovin kaukana, niitä tuskin erottaa maastosta. Hyppy on tyhjentänyt pääni jonninjoutavista asioista ja ajatuksista, tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Hyvän olon hormonit jylläävät elimistössäni. Juuri tällä hetkellä, juuri tässä kohtaa maailmankaikkeutta on aivan helvetin hyvä olla.

Joku viisas on joskus todennut: “Laskuvarjohyppääminen on parasta, mitä selvin päin ja housut jalassa voi tehdä.”

– Mertta