Mikä minusta tulee isona
Kevään yhteishaku alkaa tänään. Stressilevelini pomppaa saman tien punaiselle, kun edes ajattelen hakulomakkeen täyttämistä. Mihin haen? Pääsenkö sisään? Pääsenkö edes pääsykokeisiin? Olen suorittanut kaksi tutkintoa ja keskeyttänyt kaksi tutkintoa. Matkan varrella olen ehtinyt kerran jos toisenkin miettiä, mikä minusta tulee isona. Entä jos minusta ei tule yhtään mitään?
Valmistuin ylioppilaaksi ja muusikoksi vuotta myöhemmin kuin ikätoverini. Hain jatko-opiskelemaan musiikkia, mutten päässyt edes valintakokeisiin. Jäin Jyväskylään viettämään välivuotta vanhempieni luona asuen ja kyypparina rahani tienaten. Syksyn vaihtuessa talveksi Jyväskylä muuttui niin ahtaaksi, että hain summamutikassa Turkuun opiskelemaan. Tammikuussa kannoimme isäni kanssa pianon ensimmäiseen omaan kotiini ja minä aloitin radiografian ja sädehoidon opinnot.
Hyvin pian koulun alkamisen jälkeen huomasin tehneeni emämokan. Hoitoala ei sopinut minulle, enkä minä hoitoalalle. Erään harjoittelujakson päätyttyä ohjaajani totesi: suoriudut kaikesta loistavasti, mutta onko tämä todella se, mitä haluat tehdä? Vieressä istuneen opettajani ilme oli näkemisen arvoinen. Minä kiitin hiljaa mielessäni suorasanaista ohjaajaa, ja päätin pitää välivuoden.
En halunnut viettää välivuotta pelkästään kaljaa myyden, joten hain opiskelemaan – puuartesaaniksi. Olen erinomainen ompelija, ja ajattelin, että voisin laajentaa osaamistani vaatteiden ompelusta huonekalujen valmistukseen. Seuraavan talven opiskelin päivät Mynämäellä, myin illat pullaa ja paakkelsia kahvilassa ja viikonloppuyöt kaliaa yökerhossa.
Vuotta ja useaa puista huonekalua myöhemmin oli aika palata röntgenhoitajaopintojen pariin. Fiilikseni opiskelusta eivät olleet välivuoden aikana muuttuneet, tulevaisuus näytti toivottomalta. Tunsin epäonnistuneeni. Olin valinnut väärän polun ja eksynyt kauas muista.
Epätoivo on siitä jännä tunne, että se voi pusertaa ihmisestä ulos hyviäkin asioita, odottamattomia ratkaisuja. Eräänä iltana mietimme kahden ystäväni kanssa, kuinka ihanaa olisi pitää omaa vintagekauppaa. Saisi kiertää kirppareita luvan kanssa, korjata vaatteita myyntikuntoon, keksiä markkinointitempauksia ja sisustaa myymälän mieleisekseen. Aamuun mennessä olimme sopineet näytön erääseen liiketilaan. Aprillipäivänä perustimme Retrobotin.
Vuosi oman putiikin puikoissa antoi paljon. Opin mikä on liiketoimintasuunnitelma, hakemaan lainaa (emme onneksi saaneet latin latia), kilpailuttamaan erilaisia asioita ja ennen kaikkea priorisoimaan ja delegoimaan. Vuoden aikana selvisi, että minä ja liikekumppanini olimme kiinnostuneempia palvelumuotoilusta ja konseptisuunnittelusta, kuin kaupan arjen pyörittämisestä. Käteen jäi joitain satasia sekä vankka usko omiin kykyihin.
Putiikkia pakettiin pannessa silmiini osui syksyllä alkava medianomikoulutus. Kirjava koulutus- ja työhistoriani sopi paperilla hakukriteereihin kuin etusormi sieraimeen. Kesä kului hyppyhommissa, ja syksyllä aloitin opinnot. Kolmas kerta jne.
Koulunpenkiltä ponnistin tapahtumatuotannon kautta mediatoimistoon. Sain jalan oven väliin ystävän avulla ja harjoittelun jälkeen allekirjoitin työsopimuksen. Vierailu mainosmaailmaan venähti kahden vuoden mittaiseksi. Viime syksynä kuulin tuttavaltani Lasten ja nuorten säätiön hakevan projektikoordinaattoria ja päätin hakea. Jälleen kerran lähdin sitä kohti, mistä en tiennyt mitään. Ja jälleen kerran se osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi.
Mihin olisin päätynyt, jos minun olisi pitänyt teininä päättää, mikä minusta tulee isona? Välivuosien ja vaiheilujen sijaan olisin tehnyt päätökseni 18 vuoden elämän ”kokemuksella” ja päätynyt nyt tuntemattomaksi jäävälle polulle. Polku olisi voinut olla aivan kelvollinen, mutta päätöksen taustalla olisivat olleet varsin hatarat perusteet.
Minun polkuni ei ole suora viiva lukiosta korkeakoulun kautta työelämään. Minun polkuni mutkittelee, ja sen päätepiste pysynee yllätyksenä. Matkallani olen välttynyt totaalisilta umpikujilta muun muassa joustavan koulutusjärjestelmämme ansiosta. Aina on löytynyt takaovi, jonka kautta on päässyt askeleen verran eteenpäin. Toivon, että koulutuksen etu-, taka- ja sivuovet pidetään jatkossakin avoinna ja maksuttomina kaikille. Koska ei ole olemassa vääriä valintoja, on vain vaihtoehtoisia reittejä perille.
<3: Mertta
Kuva: Fanny Haga / Lasten ja nuorten säätiö