Mitä opin jalkapallon MM-kisoista?

Kuukauden kestänyt helvetti koettelemus urheiluelämys on vihdoin päättynyt. Olosuhteiden pakosta olen saanut tutustua varsin syvällisesti MM-jalkapallon maailmaan. Koska en olisi ikinä uskonut, että jaksaisin katsoa edes yhden jalkapallopelin alusta loppuun, on tämä ollut aikamoinen oppimiskokemus. Onhan tässä allekirjoittanutta alettu jo povaamaan Saksan maajoukkueen uudeksi tähtivalmentajaksi timanttisten neuvojen takia (Kannattaisko potkia sinne maaliin päin? Eiks kannattais tehdä maali?). Todennäköisesti minun kaitselmuksessani Saksa pärjäisi ainakin paremmin kuin nyt.

Jalitsun MM-kisat ovat olleet minulle silmiäavaava kokemus. Olen oppinut, että jalkapallossa ei jaella rangaistuksia täysin mielivaltaisesti, vaikka se siltä saattaakin tuntua. Ukot lentelevät ja kaatuilevat miten sattuu ja joskus siinä on jollain toisella lusikka sopassa, toisinaan ei. Opin, että uuden videotuomaroinnin ansiosta tuomareiden päätökset ovat 99-prosenttisesti oikeita, kun aiemmin ne olivat vain 94-prosenttisesti oikeita (kiitos aivot, että muistatte kaikenlaista tuikitärkeää nippelitietoa).

Olen oppinut sen, että olen varsin hyvä keskittymään esimerkiksi ristikoihin tai kirjaan, vaikka vieressä huudellaan minkälaisessa futiskiimassa tahansa. Samanaikaisesti aivoni pystyvät kuitenkin imemään itseensä tulevissa Trivial Pursuit -taistoissa tarvittavia faktoja, kuten sen, että Uruguay voitti maailman ensimmäiset futiksen MM-kisat vuonna 1930 ja että se on myös väkiluvultaan pienin maa, joka on päässyt mitaleille. Näissä kisoissa pronssia pokannut Belgia on toiseksi pienin.

Olen oppinut sen, että jalkapallo herättää hemmetin suuria tunteita. Esimerkiksi tylsistymistä. Tajuan täysin, miksi australialaiset fanit joivat kaiken kaljan pelikaupungista, sillä eihän jalista selvinpäin jaksa katsoa. Täytyy kuitenkin myöntää, että itsekin olen saattanut ainakin kaksi kertaa päästää suustani spontaanin äännähdyksen järkytyksen ja/tai innostumisen merkkinä peliä katsellessa.

Olen oppinut, että jalkapallo olisi sata kertaa mielenkiintoisempi peli, jos siinä olisi mukana kummallakin puolella yksi pelaaja, jolla on KEPAKKO (vrt. jääkiekko). Tämä yksi heppu saisi vähän läimiä muita pelaajia kepakolla, mutta kyseessä olisi älykepakko, jolla voisi jaella iskuja vain tietyn määrän. Ja ei tässä tietenkään ketään oikeasti mukiloitaisi tai puhkottaisi esim. silmiä, vähän vaan härnättäisiin ja kiusattaisiin.

Tärkein oppini kuitenkin on ollut se, että kun johonkin asiaan paneutuu kuukauden verran, oli se sitten omasta halusta tai puoliväkisin, sitä alkaa väistämättä hieman kiinnostua ja elää mukana. Kauhukseni huomasin, että lauantaina valitsin yksikseni telkkarista katsottavaksi MM-futiksen pronssipelin. Ilman minkäänlaista painostusta, lahjontaa tai kiristystä. Opin, että futis muuttaa ihmistä.

<3: Laura

Kuvat: Välipäivinä ehtii käydä metsässä ihmettelemässä Suamen luantoa. On se nätti!