Nakkimukin syvin olemus

Urheilustadionin edessä odottaa karhuryhmä valmiina puuttumaan rähinähaluisten fanien edesottamuksiin. On pääsiäisen jälkeinen tiistai, ensimmäinen työpäivä vapaiden jälkeen, mutta kaksi nuorta miestä kaataa kovaa tahtia punaviiniä muovilaseihin betoniporsaalla istuen. Innokasta väkeä on kiivennyt kallioille, josta näkee suoraan sisään stadionin takakulmasta. Ei väliä, että sijainti näyttää hengenvaaralliselta.

Portilla laukut syynätään tarkasti. Reppuni on täynnä hikisiä jumppavaatteita ja sanon tämän järjestyksenvalvojalle, joka päästää minut ohi pienellä tsekkauksella. Mietin, että voisin hyvin salakuljettaa pullon jallua tai vaikka piikkipallon stadionille valkoisena keskiluokkaisena ja keski-ikäistyvänä naisena.

Kaikkialla haisee nakkimuki. Yleisö näyttää koostuvan pääasiallisesti nuorehkoista miehistä. Useat heistä ovat tuoneet lapsensa. Koska se taitaa kuulua kokemukseen, juon kaljaa muovituopista. Karhu maistuu vedellä lantratulta ja muoviselta. Stadionilla on tarjolla lähinnä kaljaa ja nakkia, toisaalta ehkä Arnoldsin pisteestä saisi vaikka smoothien, tai bagelin (toisin kuin Jyväskylästä).

Olen saanut seuralaiselta ohjeeksi ottaa mukaan lippiksen ja aurinkolasit. Ne tulevat tarpeeseen, sillä aurinko paistaa suoraan naamaan Urheilukadun kerrostalojen kattojen yli. Olin varautunut villapaidalla (punaisella, sillä minulle annettiin tapahtumaan dress codeksi mieluummin punaista kuin sinistä), mutta en tarvitse edes takkia.

Viereeni istuu pariskunta, miehellä on vastustajan huivi kaulassa. Mietin, että tuleeko tästä mellakka. En itse periaatteessa ole kenenkään puolella, mutta seuralaiseni joukkuevalinta on selvä.

Ottelun jännittävin osuus on heti sen alussa. Stadin derbyn kunniaksi fanipäädyt ovat pistäneet parastaan: HIFK:n fanit peittävät koko päädyn mustalla kankaalla ja nostavat ilmoihin koko katsomon kokoisen tsemppiukkohahmon (tätä on vähän vaikea selittää). Molemmissa päädyissä heilutellaan hätäraketteja, savu leviää tuulen mukana meistä poispäin. HJK:n maalin edustalle lentää hätäraketti. Tunnelma on sekavan karnevalistinen, ensimmäiseen 20 minuuttiin en katso kentälle ehkä kertaakaan, tuijotan vain faneja.

Tunnelma tarttuu kuin ebola. Huomaan ölähteleväni ja öriseväni kunnon jalkapalloihmisen tavoin, kun ukot juoksevat päädystä toiseen ja pallo on mennä maaliin. Tunnen itseni erittäin keski-ikäiseksi rouvaksi, kun mainitsen seuralaiselleni, että minusta olisi kivempi, jos fanit eivät haukkuisi toista joukkuetta, vaan keskittyisivät kannustamaan omiaan.

Kun HIFK tekee tasoitusmaalin (ensimmäisen maalin Veikkausliigassa siihen noustuaan, minulle kerrotaan), pelaaja juoksee suoraan fanipäätyyn halailemaan kannustajiaan. Suoja-aidat kaatuvat. Vartijoiden keltaiset ja oranssit liivit pilkottavat ihmismassan seasta.

Pelin alussa huomaan kaipaavani selostajaa, joka kertoisi mitä pelissä tapahtuu. Onneksi edessäni istuu keski-ikäinen mies vanhemman herran ja kahden pienen pojan kanssa. He kertovat kovaäänisesti vieressäni istuvalle miehelle (joka on ilmeisesti heidän tuttunsa, vaikka kannattaakin toista joukkuetta) kaikki pelin käänteet ja pelaajien taustat. Livekommentaattori parhaasta päästä.

Illan suurin ihme tulee kuitenkin vastaan pelin jälkeen. Kotiin pyöräillessä on täydellinen kevätillan tunnelma, taivas helottaa vaaleanpunaisena eikä tarvitse hanskoja. Pyöräilen ohi Töölön kirjaston, kun pian jumalinen ihme lankeaa Helkamani eteen: Mechelininkadun pyörätie.

<3: Laura

P.S. En ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, on sitä jalkapalloa katsottu ennenkin.