Oon lukenut vastikään kaksi kirjaa, joissa on kerrottu hulluiksi ämmiksi leimattujen naisten tarinoita: Katja Kallion Yön kantajan sekä Johanna Holmströmin Sielujen saaren (suom. Jaana Nikula). Molemmissa käsitellään terveyden ja sairauden rajaa ja sitä, kuinka mielisairaaloita on käytetty naisten “säilytysvarastoina”, kun heillä ei ole ollut muuta paikkaa, minne mennä. Sairaaksi leimaaminen on ollut patriarkaalisen yhteiskunnan tapa kontrolloida ja hallita naisia ja heidän tunteitaan. Se, mikä ei ole tuttua ja turvallista, on helppo leimata vääräksi ja sairaaksi.
Sekä Kallion että Holmströmin kirjojen näyttämönä on pääosin Seilin saari, jossa toimi ensin spitaalihospitaali ja sitten houruinhuone, mielisairaala, vuoteen 1962 saakka. Vuodesta 1889 eteenpäin Seilissä oli vain naispotilaita, jotka pidettiin eristyksissä Turun saaristossa omalla saarellaan. Saaren ja erityisesti sen asukkaiden tarinat ovat niin mielettömän kiinnostavia, että jo aiemmin kytenyt toive käydä Seilissä on pakko toteuttaa ensi kesänä. Traagisten ja kiinnostavien ihmiskohtaloiden lisäksi Seili on arkkitehtonisesti poikkeuksellinen paikka, sillä saaristossa ei juurikaan näy uusklassisia rakennuksia.
Helsingissä vanhaan mielisairaalaympäristöön voi tutustua Lapinlahdella, joka on musta yks parhaista paikoista viettää kesäilta.
Viime aikoina oon ollut lopen kyllästynyt siihen, kuinka kaikki Suomen itsenäisyyden näkyvät projektit tuntuvat olevan aina vaan ja uudestaan miesten tarinoita. Elokuvaa näkemättäkin voin sanoa, että musta on helvetin väsynyttä tehdä taas uusi versio Tuntemattomasta sotilaasta, kun Suomessa olisi mieletön reservi tarinoita, joita kukaan ei ole vielä kertonut. Miksi emme kerro esimerkiksi näiden Seilin poikkeuksellisten naisten tarinoita, miksi emme kerro Miina Sillanpäästä tai Lucina Hagmanista? Tai ehkä vuonna 2017 voisi ottaa jopa sellaisen vallankumouksellisen asenteen, että menneisyyden sijasta katsoisimmekin tulevaisuuteen ja siihen, millaisen Suomen me haluamme luoda seuraavaksi sadaksi vuodeksi.
Vaikka naisia ei enää suljeta houruinhuoneisiin irtolaisuuden, moraalittomuuden tai PMS-oireiden takia, edelleen naisia ja naisten käyttäytymistä pyritään kontrolloimaan erilaisilla sosiaalisilla normeilla ja säännöillä. Siksi on tärkeää kuulla erilaisten lasikaton särkijöiden, vallankumoustaistelijoiden ja kotiäitien tarinoita sekä tarinoita, joissa maailmaa ei ole typistetty kahden sukupuolen ja valkoisten ihmisten kertomuksiksi.
Koska tarinat muuttavat maailmaa.
<3: Laura
