Kuva: Valokuvaamo Säde / Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0

Rappukäytävässä minulla on kiire. Juoksen ylöspäin ja samaan aikaan alaspäin. Joku jahtaa, vai onko se vain kiireen aiheuttama ahdistus. Tuntematon perinteinen SUOMALAINEN KERROSTALONOVI ™ aukeaa ja sieltä kuuluu kuiskausta ja etäisen tuttu ääni lapsuudesta.

Puhelin soi pöydällä. Tärähtelee vasten kovaa puupintaa. Liimaisen tuoksuinen (ja juuri niin nihkeä) käsi nousee hapuilemaan puhelinta vällyjen välistä sängyn pohjalta. Ruudulla näkyy yllättävä soittaja, Kristiina. Vanha ystävä. Soittaa vain jos on asiaa, mutta se ei haittaa – aina päästään juttuun.

Kerron huutaen (ja vielä kännissä), ennen kuin Kristiina ehtii sanoa sanaakaan, unestani ja siitä, kuinka luulen Kristiinan olleen sen perinteisen SUOMALAISEN KERROSTALONOVEN ™ takana. Olen niin hauska ihminen kun näen vaan tällaisia unia aina kun menen kännissä nukkumaan, tiedäthän, ihan hullua. Kristiina sanoo sitten sen, joka aloittaa spartalaisen katselmuksen omaan elämääni ja tuleviin valintoihini: ”Me mentiin Juhan kanssa kihloihin”.

Kihloihin oltiin menty vaelluksen aikana. Juha oli kantanut vaelluksella mukanaan ruusua termarissa ja kihlautumisen jälkeen he olivat panneet lintutornissa. Vitun talitintit, saatanan onnelliset. Lintutorniin oltiin sen jälkeen kaiverrettu ”Menimme kihloihin xx.xx.xx, sen kunniaksi rakastelimme tässä lintutornissa”. Vain aikuiset ja onnelliset rakastelevat.

Kristiinan sietääkin olla onnellinen, saatana. Juha on hyvä, kiva ja  t a s a i s e n  h y v i n  toimeentuleva. Kristiina itse on viisas, arvostettavassa aikuisten duunissa ja hoikka. Kristiinan kuuluu saada kaikki onni. Kristiina kysyy tulenko kaasoksi. Tulen. Olen kännissä ja suostun. TAHDON.

Puhelin laskeutuu takaisin pöydälle. Ja siitä se alkaa. Lasersäteen omainen poikkileikkaus omaan elämääni. Nukun omassa sängyssä, yksin. Hyvä. Päällä on hervantalaisen yksinhuoltajanaisen saunatakki, mallia: Vitun Pinkki. Hyvä. Olenko pessyt meikit? En. Huono. Arviolta kuinka kännissä olen vielä? Vastaus: aivan todella. Paljonkohan tilillä on rahaa? Miinus koko opintolaina. Mitä minun tulisi tehdä, jotta saan elämäni samanlaiseksi kuin Kristiinalla? En tiedä. En sitten niin ollenkaan, jumavitunlauta. Kenen kanssa minun pitää panna lintutornissa, jotta saan onnen, uran ja unelmieni kehon.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0

_ _ _ _ _

Tämä tarina on osittain totta. En halua kertoa kauanko tapahtumasta on tai ovatko tarinassa esiintyvät henkilöt totta. Yhden asian voin todeta – minä olen totta. Minä olen joutunut tarkastelemaan omaa elämääni usein vertaamalla sitä muiden, läheisten ihmisten elämään. Olenko normaali kun vertailen itseäni muihin? Kokevatko muutkin kateutta?

Minut on opetettu vertaamaan omaa elämääni muihin. Mediassa esiintyvät hahmot antavat vertailupinnan, joka on itse asiassa suurin vastakohta sille, mikä toimisi tarttumapintana. Tarttumapinnan sen sijaan antaa oma lähipiiri, ystävät ja tuttavat. Mikä sitten aiheuttaa sen, että ystäviä eli sitä omaa tarttumapintaa kadehditaan? En tarkoita sitä, että kateus olisi ilmiö, joka esiintyy ainoastaan yksinään. Ei, ei. Kateutta voi  esiintyä juurikin onnellisuuden ohella, lue esimerkki 1: Kristiina.

Huomaan usein katselevani ystäviäni kunnioittaen, mutta samaan aikaan tunnen sen pienen jyvän, joka istuu jossain sydämen ja pallean välimaastossa. Se pieni kateuden jyvä antaa vapaat kädet ihailulle ja kunnioitukselle, mutta samaan aikaan se aiheuttaa pierunhajuisia röyhtäyksiä ja muistuttaa niin olemassaolostaan. Osaan siis ihailla ja kunnioittaa, mutta osaan myös samaan aikaan kadehtia. Lue esimerkki 1: Kristiina.

Suomalaisessa kansanperinteessä naapurin autotallin ohi ollaan aina katseltu vittumaisen kateellisesti. Osa kateudesta on opetettua. Rohkenisin jopa väittää, että se liittyy naisille opetettavaan häpeäkulttuuriin ja siihen, kuinka tyttöjä kehotetaan olemaan aina parempia, ilman, että itse asiassa niitä oppeja siitä, miten tulisi olla parempi, annetaan. Kiikutetaan kotiin todistuksia, jonka numero on 10-, mutta sanotaan, että ENSI KERRALLA SE ON SITTEN 10, ja kerrotaan Maija-serkusta, joka pääsi lääkikseen ekalla yrittämällä.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / CC BY 4.0

Tyytyväisyyden osoittaminen kasvaviin tyttölapsiin on minimaalista. Toivotaan, että tytöt käyttäytyvät koulussa, mutta itse asiassa jokapäiväistä rauhallisuutta ja kuuliaisuutta ei kiitellä. Vasta se Wilma-merkintä, missä kerrotaan Jessican heittäneen kumin lattialle, saa aikaan nuhtelun, eikä kiitosta kuulu niistä tuhannesta muusta päivästä kun Jessica on ollut kiltti. Tällainen kiittämättömyys johtaa kateuteen. Siihen, jossa muiden noteerattu hyvyys aiheuttaa itsessä kateutta. Kateus nostaa päänsä silloin, kun luokan kusipäinen Teppo tekee ensimmäistä kertaa tunnilla tehtäviä ja saa siitä kiitosta, vaikka sinä olet viitannut koko syyslukukauden ja tehnyt tehtävät. Kateus nostaa päätä silloin, kun Maija pääsee lääkikseen ekalla yrittämällä, koska sinä olet päntännyt ja päntännyt, mutta pääsit vasta viidennellä kerralla sisään. Kateus nostaa päätään silloin, kun Kristiinan elämä on täydellisessä kunnossa, vaikka sinä olet yrittänyt ja yrittänyt elää elämääsi hyvin, mutta et kuule kiitosta mistään.

Kateuden merkitys on meille (=naisille/suomalaisille/ystäville – päätä sinä) joskus eteenpäin vievä voima. Kateus – tässä tapauksessa se hyvä kateus, joka antaa tilaa kunnioitukselle – sai minut nousemaan ja tarkastelemaan elämääni juuri siinä aamuisessa kännihuurussa joitakin vuosia sitten Kristiinan suuren uutisen jälkeen. Se sai minut ensishokin jälkeen sanomaan itselleni kiitoksen elämäni valinnoista ja armollisesti pesemään naamani käsienpesualtaassa. Se sai minut pohtimaan kateuden merkitystä ja sitä, mitä me voimme tehdä paremmin. Se sai minut siihen tulokseen, että kasvavat tytöt tarvitsevat koulussa kiitosta! Kympin, kasin ja kutosen tytöt tarvitsevat kaikki kiitosta! He tarvitsevat kiitosta, jotta he voisivat olla onnellisempia omissa nahoissaan ja että he pystyisivät kuulemaan erilaisten kristiinojen puheluja olemalla vilpittömästi onnellisia heidän puolestaan.

Kirjoittaja Marjukka on ulvilalainen ikipuberteetissa seilaava copywriter, joka vihaa sanoja ”kaakku”, ”ehtoo” ja ”pyhä” (sunnuntaista puhuttaessa).