Luin tovi sitten Missä olet Laura? -blogin kaimani kirjoittaman jutun kauneudesta, ja se jäi mieleni perukoille kummittelemaan. Olen tämän vuoden aikana pohtinut itseäni, ulkonäköäni ja omaa suhtautumista siihen varmaankin enemmän kuin koskaan, sillä Iso kolmonen -podcastia äänittäessä olemme puineet näitä asioita parhaimmillaan (tai pahimmillaan) useita kertoja viikossa.

Lauran tekstissä on paljon sellaista mihin samastun. Koin itsekin nuorena, että en ollut todellakaan se luokan kaunein tyttö, joten minun oli petrattava muilla alueilla. Olin (ja olen edelleen) kovaääninen ja puhelias, sellainen läpänheittäjä ja höpöttäjä, joten minulle oli luontevaa ottaa hauskuuttajan rooli. Myöhemmin koulussa menestymisestä ja siihen tarvittavasta fiksuudesta, eli usein ulkoalukutaidosta, tuli tietynlainen suojamuuri. Hoin itselleni, että on paljon tärkeämpää osata kertoa Korean sodasta kuin saada iskuyrityksiä A-salin teinibileissä. Sisimmässäni olin kuitenkin pettynyt itseeni ja ulkonäkööni eikä mikään määrä ulkoaopittuja vuosilukuja tai Kalevala-analyyseja korjannut sitä.

Jaan Lauran kanssa kokemuksen siitä, että itsetuntoni kasvoi enemmänkin “henkisille” ansioilleni kuin fyysiselle ulkonäölleni. Mutta se ei minun tapauksessani tarkoita sitä, että olisin hyväksynyt ulkonäköni. En vain oikeastaan kiinnittänyt juurikaan siihen huomiota, sillä mielestäni se oli aika turhaa. Minä en ollut se luiden, lihasten, nivelten, verisuonien, jalkapohjien kovettumien ja vatsan pehmeän massan muodostama vartalo. Minä olin mieleni.

Tämä ajattelutavan seurauksena pitkään eristin itseni itsestäni. En katsonut itseäni peilistä, sillä se, mitä siellä näkyy, ei ollut minä. Minä olen minun ajatukseni, minun huonot vitsini, minun muistoni ja minun kokemukseni. Mutta minä en ole ruumiini. Minä en ole minä.

Kun ajattelee näin, alkaa helposti laiminlyödä vartaloaan. Miksi liikkuisin tai venyttelisin tai söisin terveellisesti, kun ruumiillani ei ole mitään väliä. Vasta viime vuosien aikana olen alkanut löytää yhteyden mieleni ja ruumiini välillä. Ei henkeä ja ruumista voi erottaa, sillä ne ovat olemassa vain yhdessä. Minä olen minä, kokonaisuutena, ja kaikki minussa vaikuttaa kaikkeen. Ei minun mieleni elä ilman minun ruumistani, joten nykyään yritän pitää itsestäni huolta. Kokonaisena.

<3: Laura