“Done is better than perfect.”

Sheryl Sand​berg

Mietin tätä lausahdusta usein, ja se tuli mieleen myös, kun kuuntelin Lotta Aarikan ja Kaisa Hernbergin Selvitysnaiset-podcastin jaksoa kympin tytöistä. Podcastissa mainittiin, kuinka tärkeää on saada epäonnistumisen kokemuksia, jotta niihin oppii suhtautumaan. Tämä kolahti minulle kuin leka päähän, sillä siinäpä on ollut mun kaikennäköisten ongelmien ja tyytymättömyyteni alku ja juuri aikalailla koko mun aikuiselämäni ajalta.

Olin tietyillä mittareilla kympin tyttö, eli menestyin koulussa hyvin, vaikka en juurikaan tehnyt mitään. Valitsin aina ne aineet, joissa olin luonnostani hyvä ja en todellakaan panostanut aineisiin, jotka olisivat vaatineet minulta hartiavoimin työskentelyä. Lukion alussa vielä kelluin lyhyessä matikassa kasin pinnassa, mutta derivaatiokurssiin mennessä olin luovuttanut. Opettelin selviytymistekniikkani, jota käytän edelleen: sanon heti aluksi, että en osaa enkä haluakaan, joten ei oo mitään väliä, vaikka mokaan. Derivaatiokurssin ajan tein anagrammeja vierustoverin kanssa (pusuja Teemu!) ja uskottelin itselleni, että kyllä mä osaisin, jos vaan haluaisin.

Olen siis aika nuoresta saakka keskittynyt tekemään juttuja, joihin mulla on luontaisia taipumuksia. Ja aika nuorena opin myös, että epäonnistuminen on niin epämiellyttävä fiilis, että mieluummin jätän asioita tekemättä kuin käsittelen niitä paskoja epäonnistumisen aiheuttamia fiiliksiä.

Muistan ekan opiskeluihini liittyvän epäonnistumisen. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani Tampereen yliopistossa en saanut ensimmäisellä kerralla vaadittua kolmosta suomen kielen rakenne -kurssin tentistä. Se oli aika kova järkytys ja ensimmäinen kerta, kun en todellakaan saavuttanut tavoitettani. Meinasin kuolla häpeään ja kyseenalaistin heti, miksi minut on edes päästetty yliopistoon. Ykkönen oli selvä todiste siitä, että olen surkea epäonnistuja, joka ei koskaan saa aikaiseksi mitään järkevää. En valmistu ikinä. En koskaan saa töitä. Muutan takaisin kotiin porukoille, syön joka päivä megapussin sipsejä ja katson Hynttyyt yhteen -jaksoja siihen saakka, kunnes kuolen sepelvaltimotautiin kolmekymppisenä.

Jos ei koskaan koe sitä, että mokaaminen on osa prosessia, on vaikea suhtautua epäonnistumiseen sillä tavalla, että näitähän sattuu, kaikki makaa välillä naamallaan paskassa, mutta ei sinne voi jäädä makaamaan, vaan aina on noustava ylös, opittava mokistaan ja jatkettava eteenpäin. Häpeään ei todellakaan kuole. Häpeä on vain tunne, jonka kanssa on opittava elämään ja mieluiten päästettävä siitä irti kokonaan.

Tämän vuoden aikana olen tehnyt tosi monta asiaa, joista olen ylpeä, mutta joiden toteuttamista olen epäonnistumisen peloissani epäillyt ja kyseenalaistanut enemmän kuin pari kertaa. Olen mukana tekemässä Iso kolmonen -podcastia (jonka uusi kausi muuten alkoi juuri!), joka on ollut huikeaa häpeästävapautumisterapiaa. Tämä blogikin on ollut aika suuri juttu: sen sijaan, että derivaatiokurssin tyyliin miettisin, että kyllä mä voisin, jos mä haluaisin, olen ainakin yrittänyt.

Ymmärrän, että ongelmat on aika pienet siinä vaiheessa, kun yksi suurimmista ongelmista on se, että pelkää mokaavansa. Tai että ei ole epäonnistunut tarpeeksi! Onpa todella etuoikeutetun ihmisen horinaa. Mutta henkilökohtaisella tasolla se on niin rajoittavaa, että on hämmentävää ja surullista näin jälkikäteen huomata kaikki ne tilanteet ja mahdollisuudet, joihin ei edes yrittänyt tarttua epäonnistumisen pelossa. Siksi yritän oppia elämään häpeä kanssa ja sietämään epäonnistumisia ja oppimaan niistä, näkemään sen, että parhaaksi ei ainakaan tule koskaan, jos ei ikinä epäonnistu. Häpeästä ei pääse yli kuin katsomalla sitä silmiin ja toteamalla ystäväni Tuomaksen sanoin: “Mitäs sitten?”

Koska ainakin se, joka yritti ja mokasi, on parempi kuin minä, joka en edes koskaan yrittänyt.

Tekstin teeman mukaan postauksessa julkaistavat kuvat ovat sellaisia, joiden julkaiseminen hävettää enemmän tai vähemmän.

<3: Laura, jolla saattaa tämän kuvan perusteella olla kuitenkin vielä jotain hävettäävää: