Syksyssä on aina sellaista uuden alun tuntua. Alkaa koulu ja kesäloman jäljiltä palaillaan taas töihin, kaivetaan esiin työväenopiston syksyn ohjelma ja järjestellään villapaidat kaappiin.

Tykkään pimeistä illoista ja siitä, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ei jaksa lähteä kotoa mihinkään (ei siitä kai kesälläkään tarvitsisi, mutta muhun on niin syvälle iskostettu se TÄMÄ VOI OLLA VIIMEINEN AURINKOINEN PÄIVÄ KOSKAAN!!1! -ajattelu, että en pääse huonoa omaatuntoa pakoon, jos lötköttelen sisällä aurinkoisella kelillä). Tykkään taas alkavista rutiineista ja siitä, että pääsee taas tanssitunneille. Tutustun syksyn kirjauutuuksiin jo keväällä katalogien ilmestyessä ja odotan koko kesän, että saan uunituoreet teokset käsiini.

Kuitenkin uuden aloittamisen heiluri heilahtaa minulla helposti yhdestä ääripäästä toiseen. Yhtäkkiä olenkin päättänyt, että kaksi kalenteriin varattua liikuntahetkeä ei riitä, vaan jumpata pitäisi joka päivä – ja vähintään tunnin. Vehnän syöminen pitää lopettaa kokonaan, samoin kuin liiallinen viinin litkiminen ja sipsit. Ihan sama, kuinka paljon rakastan sipsejä ja viiniä, ne ovat syntilistalla niin korkealla, ettei mikään määrä muovinkierrätystä ja aamujoogaa saa tasapainoa korjattua.

Tämän kaiken takana on tietysti ollut se, että olen inhonnut itseäni. En ole pitänyt itseäni riittävänä, tarpeeksi ehtivänä ja tehokkaana ja kauniina. Eniten kaikesta olen pitänyt itseäni liian isona, lihavana ja tilaavievänä. Olen jatkuvasti ajatellut, että minun pitää saavuttaa tietyt standardit, että voin olla onnellinen, tiedättekö, sillä tavalla kokonaisvaltaisesti. Että ei minun ylipainoinen onneni elokuvateatterissa ole todellista, koska pyhää ja täydellistä onnea kokevat ainoastaan ne, joilta ei ensimmäisenä lääkärissä kysytä painoa.

En aio tänä syksynä, ensi viikolla, ensi maanantaina tai huomenna aloittaa uutta elämää, koska en enää jaksa inhota itseäni samalla tavalla. Haluan pitää itsestäni huolta ja korjata kesän aktiivisen wolttailun aiheuttamaa lovea lompakossa, mutta en enää ajattele, että minun on muututtava kokonaan, että olisin riittävä.

Koska, Vestan sanoin, minä riitän.

<3: Laura

P.S. Tämän sorttista pohdintaa, huonoja vitsejä ja naurunremakoita voi kuunnella mun ja mun ystävien Iso kolmonen -podcastista. Olemme parhaillaan luovalla tauolla, eli uusia jaksoja ei ole luvassa hetkeen, mutta esimerkiksi Läski ja elämänmuutos -jakso on oikein oiva jatke tälle tekstille. Pus!

Kuva: Suttuinen kuva meitsistä mökillä vessanpöntöllä, koska siellä on täydellinen selfiepeili. Mertta osti mulle valmistujaislahjaksi Vestan Minä riitän -paidan Uusi Tampere -festareilta. Mertta, Vesta ja paita ovat kaikki ihania.