Curly girl -metodi ei minun hiuslaatuni toimi. Hiukseni ovat silkkisen liukkaat lirut ja tikkusuorat. Liikettä hiuksiini tuovat vain muutamat täysin riivaavat pyörteet, jotka saavat karvat sojottamaan sinne tänne.

Asiantuntijavieras Mabbis oli muodin aallonharjalla ja vetäisi päähänsä permiksen jo melkein kaksi vuotta sitten, kauan ennen valloillaan olevaa kiharavillitystä. Mabbiksen suora ja sileä tukka muuttui villiksi kiharapehkoksi, jota minä suorine pääkarvoineni ihailin. Ai että, miten hyvännäköinen!

Samaa ei ole voinut sanoa kampausviritelmistä, joita toisinaan epätoivon hetkinä yritän kyhätä. Olen maailman laiskin ja osaamattomin hiustenlaittaja, joka saa aina juhlia ennen hermoromahduksia. Viimeksi ennen Mertan, Juristin ja Mabbiksen kolmekymppisiä tihrustin itkua vessassa gin&tonic-lasiin, kun en saanut tukkaani mitään järkeä (koska kaikkihan tietysti sielläkin juhlissa olivat vain arvostelemassa minun kampaustani!). Kuunneltuani tarpeeksi Mabbiksen permisylistystä päätin, että saamari, nyt ovat minun päiväni lisutukkana ohi. Permistä päähän ja vähän sassiin!

Otin permanentin itselleni syntymäpäivälahjaksi toukokuussa ja se on kyllä yksi parhaista ulkonäköön liittyvistä päätöksistäni. Kävin kiharrettavana Kasarmikadun Lumo Helsingissä, jossa permiksen teki alan asiantuntija Anne-May vuosikymmenten vuoden kokemuksella. Itse prosessi kesti kolme tuntia ja maksoi muistaakseni 200 euroa. Kerralla se toki kirpaisee, mutta elämänlaadun kohottajana permanentti on ollut verraton päätös.(Seuraavaksi voimmekin puhua ulkonäköpaineista ja siitä, miksi minulle tulee parempi olo, kun tukka ei laahaa pitkin päänahkaa!)

Permanentti toki kuivattaa hiuksia aivan hervottomasti. Pesuväli pitenee ja hoitoainetta saa läträtä varsin anteliaasti. Varmaankin jonkinlainen öljyhoito silloin tällöin olisi hyväksi tukalle, mutta en ole vielä tehnyt asian eteen mitään. Pääasiallisesti olen vain fiilistellyt sitä, että saan muhkean nutturan yhdellä kiepautuksella tupeeraamatta ja hiukseni näyttävät juhlavalmiilta pienellä harja+hiuslakka-kombolla siistimisellä.

Sitten kun oma tikkusuora tukkani kasvaa niin pitkäksi, että Pelle Hermanni -henkiset kiharat roikkuvat korvien kohdalla, tämänhetkisissä suunnitelmissani on leikata koko tukka lyhyeksi. Siinä pääsee samalla eroon värikierteestä, johon taas itseni heitin vuosi sitten, vaikka oma väri oli jo olkapituudessa. Tai sitten voi olla, että permanenttaan lisää ja jään täysin koukkuun tähän.

Ensin on kuitenkin edessä pipokausi. Saatan jo hieman fiilistellä sitä: ei enää pipon litistämää tukkaa ja otsatukkaa, joka ei asetu kirveelläkään. Vain kiharoita, jotka pompsahtavat takaisin muotoonsa pienellä kastelulla!

<3: Laura

Kesäkuussa puolisoni kertoi haluavansa erota. Järkytyksen laannuttua totesin etten minäkään halua olla hänen puolisonsa, jos hän ei enää halua olla minun puolisoni. Sitten sukelsin syvälle mustaan liejuun.

Olin surullinen, pettynyt ja vihainen. Olin katkera ja hämilläni. Tunsin syyllisyyttä ja epätoivoa. Kaaoksen keskellä yritin kaikin voimin pyristellä irti minut ympäröineestä liejusta. Ja niin minua myös kannustettiin tekemään.

Lisää iloa arkeen! Opi onnelliseksi! Näillä resepteillä lisää virtaa elämään! Aikakauslehtien otsikoiden perusteella negatiivisista tunteista pitää päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Viha, suru, väsymys ja pettymys tulee eliminoida elämästä, kuten muodista jääneet vaatteet kaapista. Samoja neuvoja jakoivat myös hyvää tarkoittavat läheiset: liiku luonnossa, syö terveellisesti, aloita uusi harrastus, pura paha olo työhön. Tee jotain!

Tunteet eivät ole ongelmia tai haasteita, vaan tunteita. Ne ovat tärkeitä signaaleja mielemme syövereistä. Joskus niiden tunnistaminen on helppoa, joskus vaikeaa. Tunteiden tunnistaminen on tärkeää, sillä kun tunteen tunnistaa, sen käsittely on helpompaa. Miksi negatiivisten tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen on sitten niin vaikeaa? Miksi niitä pitää juosta karkuun?

Vaikeassa elämäntilanteessa on inhimillistä pelätä, että musta lieju ei lopu koskaan. Että siihen uppoaa, hukkuu ikiajoiksi. Tällöin liejua tekee mieli paeta mihin tahansa, missä oman pahan olonsa voi edes hetkeksi unohtaa.

Tässä ajassa ongelmat pitää ratkaista ja haasteet kuuluu voittaa. Erosta selvitään, masennusta vastaan taistellaan ja syöpä voitetaan. Mihin tämä taistelu johtaa? Ikuiseen onneen ja nautinnon kukkuloille? Entä jos taistelu johtaa takaisin lähtöruutuun, suon pohjalle, mustaan liejuun?

Tunteiden ratkominen ongelmina voi johtaa loputtomaan pakomatkaan. Koska pakenemistahan se on: tunteista eroon pyristely.

Eräs ystävä antoi minulle radikaalin neuvon: avaa ovi sepposen selälleen ja anna kaikkien tunteiden tulla. Ja anna niiden olla.

<3: Mertta