Patriarkaatin vangit Niskavuorella

*Liput esitykseen saatu Teatteri Avoimilta Ovilta

Meidän molempien äideillä on ollut kiinteä suhde Niskavuoreen: Mertta muistaa lapsuudenkodin videohyllystä VHS:lle nauhoitetun Niskavuoren Hetan ja Lauran mieleen on painunut samainen mustavalkoinen elokuva ylpeästä Hetasta ja koomisuuteenkin saakka venyvä “Ei tartte auttaa!” -henkinen huutelu.

Teatteri Avoimien Ovien sovituksessa, Heini Tolan ohjaamassa Niskavuori: Loviisa ja Heta -näytelmässä Hella Wuolijoen tekstit muistuttavat kuitenkin, että vaikka Hetan koppavuus saattaa näyttää hupaisalta, vasta hyvin vähän aikaa naisilla on ollut valinnanvaraa. Sekä Niskavuoreen rahojensa takia naitu Loviisa että Niskavuoren vanhin tytär Heta ovat omaisuutta, joiden ainoa vaihtoehto elämässä on päästä naimisiin ja pois kotitalon nurkista, jossa on tarjolla vain työtä ilmaisena piikana.

Jos Loviisalla ja erityisesti Hetalla olisi ollut elämässä muita vaihtoehtoja, esimerkiksi kouluttautua ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun muuten kuin miestensä kautta, hekään tuskin tappelisivat pellavaisista pöytäliinoista tai hopeakynttilänjaloista.

Heta on yksilökeskeisen kapitalismin tuote: hänen on pakko pärjätä itsekseen, rakentaa synnyinkotiaan isompi talo ja näyttää kaikille, vaikka se sitten vaatisi, ettei hän näe sukuaan 17 vuoteen. Heta on kateuden kalvama, koska hänellä ei ole muuta mahdollisuutta. Eikä miehilläkään Niskavuoressa juuri sen paremmin mene: Juhani on täydellinen esimerkki siitä, kuinka patriarkaatti sortaa myös miehiä ja asettaa heidän niskaansa odotuksia, joiden mukaan on “pakko” elää.

Niskavuorissa yksi keskeinen teema on yhteiskuntaluokat ja niiden sanelema paikka yhteiskunnassa. Loviisan tarinassa isäntään rakastunut meijerska (mahtava sana muuten!) Malviina lähetetään pois, sillä hänellä ei ole mahdollisuutta saada haluamaansa miestä. Talolliset eivät noin vain nai piikoja. Lasta odottava Heta taas ottaa miehekseen rengin, ettei lapsesta tulisi äpärää ja kiltti Akusti kiittelee vaimoaan lähes loppuelämänsä siitä, että Heta on tehnyt hänestä rikkaan miehen, nostanut yhteiskunnassa ylemmäs.

Avoimet Ovet yhdistävät kaksi Niskavuori-klassikkoa yhdeksi, ja tarinallisesti ratkaisu toimii. Näytelmä kulkee rivakasti eteenpäin vain kolmen näyttelijän voimin, kun turhanpäiväiset “Ottaako rovasti kahvia?” -henkiset joukkokohtaukset on napsaistu lähes kokonaan pois. Kun joukkoa tarvitaan, tulee yleisöstä osa näytelmää (mutta ei osallistavasti, älkää huoliko!). Puvustukseen ja lavastukseen on otettu moderni ote, mikä toimii, sillä “alleviivaavaa nuijasotailua” (Mertan termi) ei erikseen tarvitse, teksti kyllä kertoo, mihin aikaan se sijoittuu.

Näyttelijät Ella Pyhältö, Mirva Kuivalainen ja Jukka Pitkänen tekevät huikaisevan hienoa työtä, mutta valitettavasti esityksen kompastuskivi on lavalla myös olevan Salla Markkasen musiikki. Se tuntuu irralliselta eikä sovi tekstin kanssa yhteen. Olisimme kaivanneet joko selvästi isompaa irtiottoa perinteisestä (kuten esimerkiksi Kansallisteatterin Kolmessa sisaressa, jossa soi Coco Jambo) tai sitten paluuta perinteisempään pelimannimeininkiin. Nyt kaikki jäi vähän puolitiehen, ja erityisesti kovaa työmoraalia kuvaava “Work, work, work” -biisi tanssikohtauksineen oli vaivaannuttava.

Meidän äitimme ovat varmasti pitäneet Hetaa jonkinlaisena esikuvanaan itsenäisyydessään, siinä, että hän tekee elämästään sellaista kuin on halunnut, vaikka todennäköisyys onkin häntä vastaan. Me toivomme, ettei kenenkään enää tarvitse kovettua ja katkeroitua niin kuin Niskavuorten naisten, toivomme, ettei yhdenkään tarvitse velvollisuuden taakkaa kantaakseen alkoholisoitua ja rikkoa itseään. Me toivomme pehmeämpää maailmaa myös Niskavuoreen.

<3: Laura & Mertta